Ihan ok - tällaisena

Törmäsin tänään taas kerran laki - ja pykäläviidakkoon (taisin tulla melkeinpä jyrätyksi), jonka avulla kyseenalaistetaan äidin tuntemus tai tieto omasta lapsestaan ja hänen kehityksestään sekä piiloudutaan sen viidakon taakse turvaan vastuulta. Valitettavasti tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, mutta joka kerta erilaiset lain kiemurat tukevat enemmän viranomaista kuin kohdetta - LASTA. Väitän, että en ole hulttioäiti, vaikka en vanhempainilloissa viihdykkään. Muutamassa olen käynyt ja todennut ne varsin tyhjänpäiväisiksi. Kahdenkeskiset keskustelut opettajien kanssa sen sijaan ovat pääsääntöisesti olleet hedelmällisiä. Edellyttäen tietenkin, että minua on myös kuultu ja kuunneltu. Monesti olen kuitenkin miettinyt, olenko todella niin tyhmä ja väärässä omastani kuin annetaan ymmärtää ja ihminen, joka näkee vain pienen pätkän lastani on ehdottomasti viisaampi ja oikeassa? En halua missään tapauksessa kritisoida opettajien ammattitaitoa. He tekevät tänä päivänä työtä, jota arvo

Tänään sen sitten tein: ilmoitin yläkouluun pahnanpohjimmaisen! Viimeinen lukukausi alakoulussa on alkanut... Yksi aikakausi on ehdottomasti päättymässä elämässäni; lapsuus on pian ohi - nuoruus ja toivottavasti ei hulluus saavat tilaa. Haikealla mielellä ajattelen pienimmäisen koulutietä. Hänellä on erityinen paikka ollut sydämessäni - onhan hän pienin, viimeinen vauvani. Tosin fyysisesti Konsta on jo ohittanut minut sekä siskonsa, joten en voi missään tapauksessa puhua enää pienestä miehenalusta. Jotenkin sitä vain äiti on sitä mieltä, ettei pienin voi millään kasvaa isoksi - hän on aina pienin mielessäni! Jään tässä miettimään, kuinka pieniä (keskeneräisiä) he loppujen lopuksi ovat siirtyessään yläkouluun. Isojen tavoille pitää oppia melkeinpä yhdessä yössä ja tehdä yhteistyötä uusien ihmisten kanssa, opetellen samalla itsenäisyyteen ja suurenpaan vastuunkantoon omista tehtävistä ja tekemisistä kuin koskaan aikaisemmin. Siinäpä se sitten tuleekin se minun suurin pelkoni: mitä

 Juhlan jälkeen on taas ihan kiva palata tuttuun ja turvalliseen arkeen! Aamupuuron keittäminen jo puoli seitsemän jälkeen tuntui tänään ihan juhlalta sekin. Vaikka pitkää lomaa odotettiin kärsimättömänä, taisi aika jo käydä pitkäksi itse kullakin. Se on muuten ihan ok! Arjen turvallisuus rytmeineen on jotenkin niin lohduttavaa: nyt ainakin tiedän taas mitä milloinkin pitää tehdä ja miten. Uuden vuoden alkaessa meistä moni tekee kaikenlaisia lupauksia itselleen ja joskus myös kertoo ne läheisilleen. Minä en lupaa mitään! En lupaa laihduttaa, lukea, kirjoittaa, aloittaa karkkilakkoa, syödä enemmän vihanneksia ja hedelmiä tai lenkkeillä tai... jatkan samalla tavalla kuin ennenkin- tällaisena pullukkana äitinä ja vaimona, joka yrittää parhaansa joka päivä. Oletko huomannut valon lisääntyneen? Itse havahduin kuinka paljon pitempi päivä jo on; aurinko laskee mailleen vasta neljän aikaan =) Muutenkin valon "laatu" tuntuu muuttuneen. Kirkkaan päivän näkee ainakin ka