Ihan ok - tällaisena

Olen joskus lukenut (tukeudun nyt muistiini) ajatuksen: "Missä olit, kun tarvitsin sinua eniten? Miksi en tuntenut läheisyyttäsi? Rakkaani, katso hiekkaan takanasi. Näet kahdet jäljet, mutta näet myös vain yhdet jäljet. Tuolloin, sinulla oli vaikeinta ja tarvitsit apuani, minä kannoin sinua silloin." Ei alkuperäinen versio todellakaan mene ihan noin, mutta ajatus säilyy. Rakkaus kantaa, konkreettisesti! Olen saanut tai oikeastaan joutunut seuraamaan läheltä ihmisen kamppailua sairauksia vastaan jo usean viikon ja kuukauden ajan. Puolison tuska on kantautunut puhelinlankoja pitkin korviini, vaikka hän on kaikkensa yrittänyt: olen vahva ja olen reipas, jaksan kyllä! On ollut tuskallista katsoa (kaukaakin), kuinka pelko ja ikävä ovat ottaneet vallan. Pelko yksinäisyydestä on ollut musertavaa. En toki ole vielä (onneksi) menettänyt läheisintä lähimmäistäni tai ehkä olenkin. Vaarini, mummini, pappani ja mummoni, olen hyvästellyt yksi kerrallaan. Jokaisen kohdalla on ikäv

Oletko ajatellut, kuinka elämä on rytmittynyt erilaisista kipukohdista? Kuinka erilaiset tilanteet kasvattavat meitä hyvässä ja pahassa, halusimme sitä tai emme. Tuppaamme ajattelemaan, että vain lapsemme kulkevat murroksesta toiseen. Ensin hän huomaa olevansa erillinen ihminen - alkaa äidin ikävä, sitten hän koettelee kaikin tavoin rajojaan - alkaa uhmaikä, koululaisena maailma kasvaa ja tiedot sekä taidot sen mukana - auktoriteetteja pitää ehdottomasti uhmata, nuorella ihmisellä omien vanhempien täysijärkisyyden mittaaminen on itsestäänselvyys - hän hakee omaa tietää aikuisuuteen... Lista on loputon! Jonkinlaista murrosikää elän minäkin tässä elämässäni. Isompien lasten itsenäistyminen on kovaa vauhtia käynnissä ja odotan pelon sekaisin tuntein, koska he ilmoittavat oman osoitteensa... pienempien tai oikeastaan nuorempien kanssa etsimme sitä yhteistä säveltä elämään. Sääntöjen kertaaminen on jokapäiväistä: siisteys, koulutehtävät, toisen huomioiminen...Joskus minusta tuntuu,

Viikonloppuni oli touhua ja tohinaa pullollaan! Perjantaina päätimme kaikki lähteä Vääksyyn veljeni luo kyläilemään - osa Annan uuden auton kyydissä ja osa pakettiautolla kanoottien kera. Yhdistimme tämän kesän ensimmäiset melontakilpailut Lahden Joutjärven maisemissa ja sukuloinnin. Mielemme oli täynnä odotusta: lämmöstä, ystävistä ja yhdessäolosta. Ihan kaikkea emme valitettavasti saaneet, sillä olosuhteet lauantaina olivat lähes arktiset. Antti meloi sormet kohmeessa monien vaatekertojen yrittäessä lämmittää nuorta miestä. Heikki ja minä palelimme rannalla pipot ja käsineet kädessä, odottaen auringonpilkahdusta. Anna, Eevi ja Hugo luovuttivat jo ennen puolta päivää ja lähtivät lämmittelemään, vanhempani jaksoivat hiukan pidempään. Sellaista kesäsäätä! Minusta tuntui, että vielä eilen palelin - selkäytimeni ei ollut vielä lämmennyt =) Niistä kilpailuista: Antti oli hienosti omalla matkallaan kolmanneksi nopein, tosin aika ei kenelläkään kylmyydestä johtuen ollut kehuttava. K

"Don´t give up, just because things are hard." -unknown Älä anna periksi, vaikka tuntuukin vaikealta... Tuntematon on tallentanut niin tutun ajatuksen. Mutta eikö ole joskus tai melko usein paljon helpompi vain antaa periksi? Toivoa, että huomenna voi olla paremmin...ilman ponnisteluja tuulimyllyjä vastaan. Olen aivan liian monta kertaa elämäni aikana joutunut ajattelemaan, että nyt en anna periksi. Tämä ei murra minua. Jaksan, koska edellisetkin sukupolvet ovat jaksaneet. Mitään ei voi verrata siihen tuskaan, kun joutuu jättämään kotinsa ja elämänsä - isovanhempieni lähtiessä pitkälle matkalle kohti turvallisempia asuinsijoja. Voiko omia haasteita verrata isovanhempien kohtaamiin vastoinkäymisiin? Onko se edes mahdollista? Maailma ja haasteet sen mukana ovat muuttuneet...vai ovatko? Toinen slogan, jota kuulen melkeinpä päivittäin on: "mitä elämä on?" Jos elokuvateollisuuteen on uskominen, elämä on seesteistä perhe-elämää mutkaisen alun jälkeen ta