Ihan ok - tällaisena

Viikon päästä on jo Joulupäivä! Kyllähän tämän jokainen äiti, isä, täti, setä, mummi ja kummi tietävät. Silloin on aikuisilla lupa hengähtää; sitä on onnistuttu joululahjojen kanssa hyvin tai huonosti. Riippuen ehkä lompakon paksuudesta tai luottokortin venymismahdollisuuksista.  Lelulehtien tarjonta  on muuttanut pienien lahjatoiveita moneen kertaan (itse heitin niitä pahimpaan aikaan suoraan roskikseen, enää niin ei onneksi tarvitse tehdä). Erilaiset tarpeet ja toiveet ovat muuttuneet moneen kertaan, aina vallitsevan mainoksen mukaan. En yhtään ihmettele, jos vanhemmilla on joulun aiheuttama ähky ja epätoivo. Entä jos tavarapaljous on turruttanut meidät? Entä jos enää ei jaksakaan maleksia kaupoissa, etsien jotain ostettavaa (mitä ei varsinaisesti kukaan tarvitse)? Entä jos oikeasti kuluttamisen katto on saavutettu ja nyt pitäisi keskittyä todellisiin toiveisiin? Entä jos onnen, rauhan ja rakkauden löytämiseen ei enää tarvitsekaan rahaa? Minusta on tainut tulla pahimmanlaatuine

  Kymmenen päivää jouluun! Sain tänään viimeiset kolme lahjaa pakettiin ja voin huokaista nyt helpotuksesta! Jokaiselle on jotain ja olen yrittänyt muistaa erilaisia toivomuksia, mitä minulle on syksyn aikana hiljaa kuiskattu korvaan, toiveena paketti jouluna =) Tällainen hiljaa ja hitaasti valmistautuminen sopii minulle oikein hyvin! Joka viikonloppu on kotiimme ja pihaamme ilmestynyt jotain uutta. Tonttujen ja enkelien maailmanvalloitus on pian jo päättymässä; jokaiselle on löytynyt oma paikkansa tämän vuoden juhlasta! Katselin tänään amerikkalaisten jouluvalokoristelua televisiosta. Jäin miettimään tätä suomalaisuuttani (vai mitä se sitten on), kun pihalle melkeinpä riittää kynttilälyhtyjen hento valo. En kaipaa vilkkuvia ja liikkuvia poroja, tonttuja tai tähtiä. Ainoastaan harras toiveeni tällekin joululle on hiukan edes valkoista lunta! Riittää, että vihreä nurmikko peittyy... Tähän aikaan pitää olla pimeää! Sieluni ja mieleni tarvitsevat rauhoittumisaikaa ja mikä o

Olenpa taas tänä syksynä tehnyt useamman parin villasukkia!  Poikkeuksena aikaisempiin syksyihin, olen ottanut jokaisesta parista kuvan muistoksi ja jopa myynyt tekemiäni sukkia. Näin en ole aikaisemmin tohtinut tehdä! Kävi vain niin mukavasti, että ihan oikeasti niitä minulta kysyttiin rahaa vastaan! Käsityöt ovat minulle harrastus, aivan kuin hengittäminen. En malta istua paikallani kovinkaan kauan tekemättä käsilläni mitään. Tarvitsen puikot tai virkkuukoukun rentoutuakseni ja tyhjentääkseni pääni. Tästä voinkin ehkä vetää johtopäätöksen, että paljon on ollut tyhjennettävää! Niin se vain on: mikään ei ole niin mukavampaa kuin nähdä kauniin kuvion valmistuvan kerros kerrokselta, varsinkin jos tietää jo etukäteen kenelle sukka on lähdössä. Olen läheisteni sukkiin vuodattanut ajatuksia ja joskus kyyneleitäkin yhdessä silmukoiden kanssa. On ollut jopa meditatiivista antaa silmukoiden liikkua puikoilla ja ajatella... Terapiaa se on siis tämäkin =) Villasukkien tarve perh

Niin se iski pölkyllä päähän minua taas kerran tämä JOULU! Pyhäinpäivän aattona ruokakaupasta puuttui enää vain joululaulut! Käyn yleensä lähikaupassa ostoksilla, mutta nyt päätimme tyttäreni kanssa lähteä "isolle kirkolle" ruokakauppaan.   Kauppojen hyllyt olivat täynnä joulukalentereja, -kortteja, suklaata, -koristeita, -kukkia, kaikkea ihanaa joulutavaraa... Yhdessä halloweenkummitusten kanssa! En pidäkään itseäni enää höperönä. Joulu saapuu kauppoihin vuosi vuodelta aikaisemmin. Pieniä lapsosia kiusataan lelulehdillä ja -vuorilla monta kuukautta ennen joulua... Toiveet ja haaveet ehtivät muuttua moneen kertaan ja sitten jouluna ei enää jaksa innostua juuri mistään. Eiköhän jo musiikkimaestrotkin kaupoissa kaivele pölyttyneitä joulun cd-levyjä varastoistaan, laulut kajahtavat ihan näinä päivinä korviimme! Eihän sitä auta pienen ihmisen pyritellä joukkohysteriaa vastaan, vaan mukana on mentävä! Päätimmekin aloittaa tyttäreni (olen saanut hänestä itselleni oikei

Pyhäinpäivän lähestyessä ovat ajatuksiini hiipineet isovanhempani. Sukupolvi, jonka arvoja hallitsivat uskonto, koti ja isänmaa. Heidän ansiostaan Suomi säilyi itsenäisenä, sotakorvaukset maksettiin ajallaan ja maa rakennettiin raunioista uudelleen. Isovanhempani tekivät useampaa työtä saadakseen perheelleen leivän pöytään ja samalla he kasvattivat lapsistaan kunnollisia, rehellisiä kansalaisia.  He eivät saaneet tai osanneet pyytääkään apua yhteiskunnalta, vaan he olivat valmiit tekemään kaikkensa Suomen ja suomalaisuuden hyväksi. He selvisivät, vaikka olivat joutuneet jättämään kotinsa ja elantonsa uuden rajan toiselle puolelle. Heidän oli unohdettava sodan aiheuttamat traumat ja puskettava uutta kohden; paikoilleen ei voinut jäädä -heillä oli asiat paljon paremmin kuin ehkä jollain toisella. He elivät, heillä oli perheensä ja toisensa, heillä oli tulevaisuus itsenäisessä nuoressa maassa. He eivät valittaneet ja vaatineet. Manttelista tehtiin useammalle lapselle takkeja, neulott

Miksi minulla on viime aikoina ollut tunne, että hiekka tiimalasissani valuu nopeammin kuin aiemmin? Aikataulujen, lukujärjestysten, työvuorojen ja kodin rytmin sekoittaminen sopivaksi on viime päivinä ja viikkoina tuntunut vaikealta -lähes mahdottomalta. Elämä ympärilläni on ottanut nopeamman vaihteen ja minä olen tainnut pudota kyydistä ponnisteluistani huolimatta. Olen luullut oikeasti pitäväni kaikkia lankoja käsissäni, mutta kuvainnollisesti ja ehkäpä myös kirjaimellisesti olen niistä suurimman osan pudottanut. Miksi minusta nyt sitten tuntuu tältä? Itseohjautuvat ja energiset lapsukaiseni sekä pitkin etelä-Suomea sukkuloiva mieheni ovat kaikki kiinnittyneinä omaan tekemiseen - elämäänsä, osalleni on jäänyt hallitsematon kaaos kotona (ja mielessäni)! Ainakin minusta tuntuu siltä. Miten nämä jälkeläiseni voivat kasvaa niin nopeasti, mihin heillä oikein on niin kiire? Milloin esikoiseni ehti kasvaa aikuiseksi, työssäkäyväksi, vastuulliseksi nuoreksi naiseksi ? Mielessän

19 vuotta sitten sain kovan ponnistuksen tuloksena ihanan sinisilmäisen ja hörökorvaisen poikavauvan. Olin edellisenä päivänä huhkinut mieheni ja Anna-tyttäreni kanssa perunapellolla, saunonut illalla ja syönyt rakkaan mummoni karjalanpiirakoita, ajatuksella saada synnytys käyntiin. Vauva oli jo aivan liian iso ja vaikeutti olemistani. Päivän kääntyessä sunnuntain puolelle, saimme jättää Annan isovanhempien hellään hoivaan ja karauttaa Päijät-Hämeen keskussairaalaan: synnytys oli alkanut! Odotimme poikalasta niin kovasti, ettei meillä ollut ajateltuna nimeä tyttöä varten. Antti Sakari kirkaisi aamun sarastaessa ensimmäisen kerran ja saimme lähettää väsyneen isän töihin. Olin runnellut mustelmille hänen toisen käden siinä tohinassa, vahvan mieheni käsivarsi ja läsnäolo vei suuren osa kivustani pois! Ihanaa, että aika kultaa muistot! Jos olisin myöhemmin jaksanut oikein tarkkaan muistella kaikkea tuon yön aikana tapahtunutta, en varmasti olisi toivonut yhtään lasta li

Minua on viime päivinä vaivannut  oikeita kirjailijoita enemmänkin terrorisoiva tyhjän "näytön" kirous (ennen puhuttiin paperista). Ajatuksia pörrää päässä niin, ettei niistä yhdestäkään tunnu saavan kiinni. En voi väittää olevani kauhean kiireinen elämässäni. Kiirettä minulla piisaa vain ja ainoastaa ruokien, pyykkien ja koiran kanssa lapsiani unohtamatta, ei siitä voi stressiä saada aikaiseksi. En ainakaan usko niin! Jostain syystä vain on ollut niin vaikea tarttua "kynään" ja selventää omia ajatuksia. by Juha Huusko Muutama ilta sitten olin yksin lenkillä Hugon kanssa ja havahduin illan kauneuteen. Liikenne oli jo hiljentynyt (niin hiljaiseksi kuin se nyt vain voi hiljentyä). Emme olleet valaistulla polulla ja sininen hämärä, se todellakin kietoi meidät pehmeydellään ja kauneudellaan. Sitä kauneutta on vaikea vangita kuviin, siihen liittyy myös niin paljon tunnetta. Turvallisuuden tunne, jota tuolloin tunsin, oli aivan käsittämätön. Tapahtuuhan noina

  Perheeni on soljahtanut arkeen harvinaisen helposti. Koulurytmi on löytynyt: aamuisin (ainakin vielä) herätään melko reippaasti aamupalalle ja kouluun, kiukkuisia ja väsyneitä lapsia ei vielä ole havaittavissa! Ensimmäinen virustauti on hyökännyt ja tartuttanut jo osan meistä. Minä taidan taas vain saada sairastaa kaikkien edestä. Tänään ei ääni kulje ja hengittäminen sattuu, hiljaista oli aamulla minun osaltani! Pienimmäinen muistutti somen ihanuudesta: "lähetä äiti meille viestejä watchupissa, kun haluat jotain tai jos pitää tulla syömään." Ei enää kyniä ja papereita kommunikaatiota varten =) Hugo, kuten kuvasta näkyy, jatkaa onnellisen koiran elämää. Aamuisin on pikemminkin ihana pötkötellä lämpöisessä sängyssä - ihan itsekseen... Lapset käyvät vuorotellen herättelemässä unikekoa, parhaiten kuitenkin Hugo herää kuullessaan kaverikoirien aamuviestit: lenkille pitää päästä, HETI! Vanha sanonta: "jos pihlajassa on paljon marjoja, tulee vähäluminen talvi. Pi

Rakkaudella tämänkin viikon aloitan. Välittäminen, huolenpito ja kärsivällisyys - joskus näitä on vaikea löytää itsestään. Huolenpitoa varmasti löytyy helpoimmin (sehän on isolta osalta ulkoista toimintaa. Siihen tosin sisältyy hyvin paljon haleja, pusuja ja tiedusteluja päivän kulumisesta, ystävistä - peloista ja iloista), välittäminen ja varsinkin kärsivällisyys on paljon vaikeampaa.  Riitoihin ja erimielisyyksiin kuluu aivan liian paljon aikaa, ainakin näin uskon. Syksyn alkaessa ja pimeyden laskeutuessa voi oman jaksamisen kanssa jo olla vaikeuksia ja vielä pitäisi välittää toisista sekä olla kärsivällinen. Lehmänhermoja tarvitaan ainakin meillä! Välillä ovat oikeat koulukirjat hukkuneet; avaimia, vöitä, kyniä ja viivottimia etsitään koko joukon voimalla; aikaisien aamuherätysten järkyttämiä kiukkuisia mieliä aamupuurolla useampi kappale; housuja tai paitaa, joka oli tälle päivälle ajateltu ei ole pesty... Lista on loputon! Kärsivällisyys ja välittäminen ovat koetuksella, sil