Voiko äiti olla edes joskus oikeassa?

Törmäsin tänään taas kerran laki - ja pykäläviidakkoon (taisin tulla melkeinpä jyrätyksi), jonka avulla kyseenalaistetaan äidin tuntemus tai tieto omasta lapsestaan ja hänen kehityksestään sekä piiloudutaan sen viidakon taakse turvaan vastuulta. Valitettavasti tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, mutta joka kerta erilaiset lain kiemurat tukevat enemmän viranomaista kuin kohdetta - LASTA.

Väitän, että en ole hulttioäiti, vaikka en vanhempainilloissa viihdykkään. Muutamassa olen käynyt ja todennut ne varsin tyhjänpäiväisiksi. Kahdenkeskiset keskustelut opettajien kanssa sen sijaan ovat pääsääntöisesti olleet hedelmällisiä. Edellyttäen tietenkin, että minua on myös kuultu ja kuunneltu. Monesti olen kuitenkin miettinyt, olenko todella niin tyhmä ja väärässä omastani kuin annetaan ymmärtää ja ihminen, joka näkee vain pienen pätkän lastani on ehdottomasti viisaampi ja oikeassa?

En halua missään tapauksessa kritisoida opettajien ammattitaitoa. He tekevät tänä päivänä työtä, jota arvostetaan aivan liian vähän. Kaikenlaiset käytöshäiriöt, oppimisvaikeudet, sairaudet ja jopa koulujen tilojen epäkäytännöllisyys homeineen, eivät helpota heidän työtaakkaansa. Mutta silti? Eikö äidillä ole kaikkein paras tietotaito lapsesta, jonka hän on synnyttänyt ja jonka kanssa hän on (itsekin samalla) kasvanut kaikenlaiset kiemurat tähän hetkeen asti?

Pian kaksikymmentäyksi vuotta äitiyttä ja neljä koululaista kokemusta ei kuitenkaan tunnu painavan vaakakupissa laisinkaan. Tunne, että minua ei kuunnella eikä varsinkaan uskota, vahvistui taas kerran tänään. Minä en voi tietää, miten koululaiseni selviää tehtävistään, valmistautuu kokeisiin ja käyttäytyy ihmisten ilmoilla; näin annettiin taas kerran ymmärtää. Enhän ole hänen kanssaan koulupäivinä enkä voi tietenkään luottaa siihen, että opettamani tavat kantavat myös koulun seinien sisäpuolelle! Kuitenkin ihminen, joka näkee meidät tänään ensimmäisen kerran, voi tehdä vahvat päätelmät ujosta ja tällä kertaa vielä hiljaisesta lapsesta. Hänellä on takanaan kahdenkymmenen vuoden kokemus opettajana, mutta ei koskaan äitinä! Hän kun on kuitenkin minua viisaampi ja hänen sanansa painaa enemmän kuin minun. Hän voi tehdä päätelmiä tuntematta laisinkaan nuorta ihmisenalkua, joka hänen edessään istuu. Hän voi jyrätä lapsen - nuoren, koska hän tietää paremmin!

Minä kuitenkin luotan siihen, että arvot, tavat ja tottumukset ovat iskostuneet näiden vuosien aikana jokaisen lapseni mieleen niin, ettei niitä tarvitse kyseenalaistaa (ainakaan koulussa). Uskon lisäksi myös omaan tietooni lapseni kyvyistä ja kyvyttömyydestä. Uskon tietäväni heikkoudet ja vahvuudet ihan jokaisen omani kohdalla. Uskon myös, että kotona voi tapahtua ihmeitä: hiljaisesta voi tulla sosiaalinen, hölösuu muuttuu kuuntelijaksi, oppimiseen voidaan tarvita toisenlainen tapa ja se voi toimia paremmin kuin joku muu. Uskon näihin siksi, että olen äitinä saanut kokea kaiken tämän - vaikeuksista voittoon on tiemme koulumaailmassa kulkenut neljä kertaa!

Jos siis äitinä seison vahvasti lapseni takana tukien ja turvaten, enkö silloin ole riittävä auktoriteetti vastaamaan omani oppimisesta ja kehityksestä? Vaikka en ole koulutukseltani mitään erityistä?

Vahvasti lapsen elämässä elävä äiti voi oikeasti olla oikeassa! Äiti, jos kuka tietää oppimisen historian. Äitinä olen ollut läsnä aina, kun on opittu jotain ensimmäisen kerran! Liikkuminen, laskeminen, lukeminen - niihin on tarvittu (tarvitaan vielä) äidin turvaa ja tukea. Enkö siis ole kuitenkin paras ammattilainen suhteessa lapseeni? Tiedän, että saatat ja varmasti ajatteletkin, etten ole tai voi olla objektiivinen.
Virheitä olen tehnyt ja ihan varmasti tulen tekemään. Tähän asti tekemäni virheet ovat opettaneet ja vahvistaneet tietotaitoani. Tunnen vahvuudet ja heikkoudet paremmin kuin kukaan muu ja väitän, että pystyn vahvuuksi ja ehdottomasti myös heikkouksia yhdessä mieheni kanssa vahvistamaan samalla nostaen lapsen itsetuntoa ja tietoutta omista taidoistaan sekä tiedoistaan.

Tänä päivänä lapsen etu pääsee kaikesta huolimatta unohtumaan (siitä puhutaan erilaisissa tilanteissa paljon, mutta käytäntö voi olla ja on hyvinkin toinen). Olen esimerkiksi tänään saanut kuulla, ettei tietyn luokan oppilaita leimata kouluyhteisössä. Tiedän kuitenkin omasta kokemuksestani ja nykyisten koululaisteni puheista sen olevan väärä kuva tilanteesta. Jos siis äiti ei pysty olemaan objektiivinen, pystyykö koulun henkilökunta? Onko liian helppoa turvautua kaikenlaisten lakien ja säädösten taakse ja olla näkemättä todellisuutta? Onko oikein luottaa aikuisten tekemiin olettamuksiin, että kaikki on juuri niin kuin päälle päin näyttää?

Saadaksemme tasapainoisia aikuisia, lasta ja lapsen tunnetta tilanteesta kuin tilanteesta on kunnioitettava! Tunteiden ja taitojen tulkkina äiti voi myös olla joskus oikeassa...