Ihan ok - tällaisena

Jonkinlainen romantiikaan kaipuu on täyttänyt sieluni ja sydämeni! Viikonloppuna innostuin etsimään tori.fi:stä ja huutonetistä pienillä kukkasilla koristeltuja kahvikuppeja. Mitä vanhempia, sen parempi! Ensimmäiset niistä olen jo hakenut kotiin, tänään illalla haemme kaksi uutta astiastoa. Ajattelin, että tyttäreni valmistujaisiin teen kaikenlaista pientä ja sievää... Silloinhan pitää olla myös astiat sen mukaiset!  Miehisen miehen käteen ei ehkä tämmöinen herkkä kahvikuppi oikein istu, mutta minun mielestäni kahvi maistuu aivan taivaallisen hyvältä tällaisesta ohutreunaisesta, kullalla hipaistusta ruuskupista! Tosin meidän isin mielestä ainakin tämä astiasto oli varsin mieleinen, pelkäsi koko kotimatkan kauniin astiaston puolesta. Jostain syystä hän löysi useamman kuin yhden montun Länsiväylältä!  Selaillessani "nettikirppiksiä", mietin sitä valtavaa rahamäärää, mikä vaihtaa omistajaa. Allekirjoitan toki, että on paljon viisaampaa ostaa vanha ja hyväk

Heräsimme tänään terveinä ihanaan auringon lämpöön jo ennen seitsemää... siitä päivä sitten käynnistyikin vauhdilla. Sairastelun takia olimme päättäneet pestä ja vaihtaa tänään kaikista sängyistä lakanat, mutta ihan ensin on aina huomioitava perheemme liikunnallisin - Hugo. Aamulenkki rantamaisemassa joutsenien uiskentelua ihmetellen ja joidenkin kanssalenkkeilijöiden uhkailuja kuunnellen, virkisti meidän kolmen (mieheni, Hugon ja minun) mieltäni - kaikesta huolimatta. Iloisia ja ystävällisiä koiria sekä heidän omistajiaan saimme taas tavata useamman. Jäin kovasti miettimään kohtaamaamme kiukkuista juoksijaa... Miksi lähteä lenkille, jos pitää ärhennellä kaikille toisille matkan varrella? Uhkailla potkimisella ja poliisilla? Pohdimme toisten koirulien kanssa yhdessä, että ketähän poliisi olisi tullut pelastamaan: häntä vai meitä koirallisia. No, toivottavasti auringon lämpö sulatti hänen pahanmielen, ettei koko viikonloppu mene pilalle... Meille lenkki antoi energiaa kaiken

Jo joutui armas aika ja suvi suloinen.... Olemme saaneet viime päivinä seurata suomalaisen "suvaitsevaisuuden" uutta tulemista. Pian eivät lasten kirkkaat äänet laula koulujen päättäjäisissä virttä, joka on aloittanut monien sukupolvien kesäloman meitä aikaisemmin. Miksi? Voi miksi meidän täytyy olla niin kauhean suvaitsevaisia? Loppuuko minareettien rukouskutsu, jos ja kun maassa on enemmistö kristittyjä? Tämän viikon aikana minulla on ollut aikaa miettiä virsien tärkeyttä, sillä lasten nuhaflunssa ja oksennustauti tarttuivat hoitajaankin. Olemme köllöttäneet yhdessä toisiamme tsempaten erilaisissa kokoonpanoissa sänkyä vaihtaen. Tänään on parempi päivä ja kaikki olemme jaloillamme omissa touhuissamme. Koulussa, työssä ja minä kotona - äitinä, omissa töissäni. Laulatko koskaan lapsuudestasi tuttua sävelmää hiljaa tai mielessäsi? Oletko varma, ettei kyseessä olisi jokin lastenvirsi, jota ehkä isoäitisi- tai isäsi on sinulle laulanut? Joskus ei vain löydy sanoja

Pitkästä pitkästä aikaa perustin eilen lastensairaalan. Yksi oksentaa, yhdellä on kuumetta ja yhdelle vain hirvittävän kova flunssa ilman kuumetta.  Aamulenkin jälkeen olenkin tänään pian pessyt kaksi koneellista pyykkiä, lakanat ja peitot olivat aamulla oksennuksessa. Onneksi tuulee ja on kuivaa, saan pyykit narulle raikkaaseen ilmaan tuulettumaan. Tapasimme aamulla Hugon kanssa niin ihania koiria. Rantametsässä oli oikein vapaina juoksevien koirien vaellus. Niiden iloa toistensa seurasta on ihana katsella, koirat kun näyttävät onnellisuutensa koko kehollaan. Täytyy sanoa, että nautin hetken huolettomuudesta. Aina sitä miettii äitinä, kun lapset sairastavat, vaikkakin ihan tavallisia virustauteja. Ensimmäisen kerran jännitimme kolmannen lapsemme kanssa kouluun pääsemistä. Luokan toisille pojille oli ilmoitus hyväksymisestä tullut jo maanantaina... huoli näkyi pojan kasvoilta: mitä jos ei pääsekään samaan kouluun muun jengin kanssa? Voi sitä helpotuksen huokausta, kun so

mimmula kesällä Viikonloppuna vietimme ihania hetkiä vanhempieni, veljeni ja mieheni äidin luona. Vierailukierros taisi ottaa kaikista kovimmin koiramme Hugon kunnolle. Hänen uusi leikkikaverinsa Freya, oli niin virkistävä tuttavuus, päivä hurahti molemmilla ilman kunnon päiväunia. Koirat "taluttivat" toisiaan ulkona ollen samassa hihnassa sekä leikkivat vanhempieni ja veljeni luona villisti. Heistä taisi tulla erottamattomat kaverukset. Jännitimme hiukan etukäteen koirien tapaamista, sillä Freya on ollut suomalainen vasta kahden viikon ajan. Koirien kieli on niin ihanan kansainvälinen, että tuttavuutta oli helppo hieroa. Päästessämme takaisin kotiin eilen illalla, ei Hugo jaksanut leikkiä omilla leluillaan juuri laisinkaan, oma peti veti puoleensa ja unet jatkuvat vielä tätä blogia kirjoittaessani. Täytyy kyllä myöntää, että minä ja mieheni otimme pienet silmälliset kotiin saavuttuamme, minä taisin nukkua ihan pari tuntia väsymystä pois. Reissussa siis rähjäänt

Lustigit, mummini oikealla Käytin tänään loskaisen ja sateisen aamun hyväkseni siirtymällä kellarin uumeniin. Miten paljon sitä tuleekaan säilöttyä tavaraa, jota ei tarvitse laisinkaan? Paljon laitoin Fidan kuormaan, mutta paljon löysin sellaista, mitä en muistanut olevankaan... Päätin säästää kassillisen marimekon vauvan ja pienen lapsen vaatteita, niitähän ei ajan hammas puraise, eihän?  Sitten löysin laatikollisen vanhoja kuvia, menneistä sukupolvista ja nykyisistä - omista lapsista on taidettu räpsiä monta sataa muistoa ja unohdettu sitten laatikkoon. Onkohan sitä joskus vaivannut jonkinlainen kiire näiden neljän kanssa, kun en ole valokuvia ehtinyt lajittelemaan? Ihanalta tuntui löytää huolettomia tunnelmia lattialeikeistä vauvan kanssa, ensimmäisestä pyörästä, lumikasan kuninkaasta ja uimarannoilta... Kuvista huokui kiireettömyys. Olen ollut onnellisessa asemassa, sillä olen saanut kasvaa jokaisen lapseni kanssa koululaiseksi saakka kotona. Olemme toki kerhoilleet j

Tunne on aina todellinen, eikö vain? Eilen seurasin monenlaisia tunteita kattoni alla ja tunteiden symphonia jatkui vielä tänään, aamulla. Ilo kirjoitusten loppumisesta tällä kertaa, matkalle lähtemisestä, aurinkosta ja kavereista - mutta samalla lähtemisen harmi näkyi kasvoilta, pojan ja minun. Tänään sain vielä todistaa koiramme kiukuttelua poikien lähdettyä lentokentälle, näykkiminen ei meinannut loppua laisinkaan. Aamulenkki onneksi rantametsässä vei puhdin pieneltä koirulilta. Miten erilailla suhtaudumme eroon ja ikävään? Täytyy tunnustaa, että minulla on suunnaton ikävä jo nyt, kun mieheni mielestä on hyvä, että poika oppii kulkemaan itsenäisesti. Totta sekin! Järjellä ei ole mahdollista selittää itselleen ikävää, vaikka kuinka yrittäisin. Jokainen meistä tuntee erilailla ja tunne on oikea oli se sitten millainen tahansa. En mielestäni ole millään lailla ripustautuja, mutta ikävöin ja kaipaan aivan kuin joskus silloin nuorena omaa miestäni ... nyt kohteena vain on

Elokuvassa seitsemänvuotiaan tasoinen Sam saa itselleen tyttären hoidettavakseen. Ensimmäiset seitsemän vuotta sujuu äärettömän hyvin, hän opettaa lapselleen rakkautta, hän lukee iltaisin iltasadun, hän on läsnä koko ajan lapsen elämässä. Hän on ainoa isä, joka leikkii puistossa lapsensa kanssa. Kunnes Sam erehtyy olemaan ystävällinen prostituoidulle ja hänet pidätetään. Alkaa pitkä oikeustaistelu isyyden, pienen perheen puolesta. Eilinen elokuva herätti muistoja omasta nuoruudestani, kehitysvammaisesta ystävästäni. Ystäväni oli minua vanhempi, mutta kehitykseltään hän tutustuessamme oli minun tasoinen iältään. Ihastuin aluksi hänen koiraansa, mäyrikseen. Olin toki tavannut hänet isäni työpaikalla. Isäni on tehnyt elämäntyönsä kehitysvammaisten nuorten ja aikuisten kanssa, erilaisuus ei tuntunut minusta ongelmalliselta. Olin isän mukana ollut monenlaisissa tilanteissa mukana, olin oppinut arvostamaan erilaisia ihmisiä.  Ystäväni odotti minua usein bussipysäkillä koulusta tul

Norgatool viime kesänä Naapurin lapset kysyivät minulta tänään ikää ja tokaisivat sitten,että taidan olla mummo! Ainakin kuulemma näytin siltä... Miltähän mummo näyttää? Toisaalta minulla voisi olla lapsenlapsia, onhan meillä jo kaksi täysi-ikäistä perheessä. Mummoksi en vain taida olla vielä ihan valmis =)  Oma äitini oli minun ikäinen kun sain esikoiseni. Hänellä on ollut antaa aikaa ja rakkautta lapsilleni, suhde hänellä omiini on todella hyvä. Isovanhemmuus on varmasti ihana asia. On nuorena vanhempana hyvä tietää, että saa kysyttäessä tukea ja apua. Tosin omilta vanhemmiltani olen vähemmän saanut neuvoja (kysyessäni kylläkin), kaikenlaista tukea kylläkin.  Isoäitini puhua palpatti kahvinkeiton ohessa ja lettuja paistaessaan kaikenlaista. Silloin ajattelin monia asioita vain jutusteluksi, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä oikeammaksi huomaan mummon palpatukset. Oikeastaan huomaan kaipaavani hänen neuvojaan, pitkän elämän tuomia viisauksia. Huomenna ajattelin ryh

Valoa pilven takaa Olen taas tänään miettinyt ja pohtinut, kuinka jaksan... Vanhin pojistani lähtee torstaina pitkälle ulkomaanleirille Italiaan. Katselin kuinka hän hetki sitten leikki Hugon kanssa tuossa vieressäni ja sydäntäni kouraisi. En millään raskisi erota niin pitkäksi aikaa! Tunne on ristiriitoja pullollaan: pojan on harjoiteltava ja kilpailtava tullakseen niin hyväksi kuin voi ja onhan se totuus, että toisinaan tuo nuori aikuinen osaa ärsyttää ja raivostuttaa ihan tosissaan! Silti sydän meinaa pakahtua jo nyt ikävästä ja kyynel vierähtää silmäkulmaan! Aika, jonka hän viettää Italiassa on pitkä, näemme seuraavan kerran vasta toukokuussa. Sydämeni on mukana jokaisessa kilpailussa ja taidan jännittää enemmän hänen puolestaan kuin hän itse ikinä. Ero vielä taitaa pahentaa asiaa..  Onneksi minulla on enemmän kuin yksi lapsi! Olisi kauhean tyhjää, jos koti nyt jäisi kokonaan tyhjäksi. Olen myös toisaalta onnellisessa asemassa, sillä saan harjoitella tätä eroamista

Kirpputorilöytö made by Elsa Jensson 1940   Kierrätystä, kierrätystä! Kävin eilen hyvän ystäväni ja mieheni kanssa retkellä Helsinkin Jäähallin suurkirpputorilla.  Paikalla oli todella kuuma ja kansainvälinen tunnelma, kuulin enemmän kaikkia muita kieliä kuin suomea. Paikalle oli saapunut monen eri kansallisuuden edustajaa myyjiksi ja ostajiksi... Lapsieni ollessa pieniä kävin säännöllisesti lasten tavaroille suunnatulla kirpputorilla ja taisin siellä itsekin myydä muutaman kerran pieneksi jääneitä vaatteita.  Kannatan kierrätystä, varsinkin ehjien ja puhtaiden tuotteiden sekä vaatteiden. Jäähallilla petyin kaikkeen likaan. Vaatteet olivat tahraisia ja astiat, maljakot ja kynttilänjalat eivät olleet nähneet kosteaa rättiä aikoihin. Vain muutamalla myyjällä oli tarjolla puhtaita kauniisti aseteltuja tuotteita... Tunnustan, että näitä pöytiä vilkaisin hiukan pidempään jo johtuen puhtaudesta ja raikkaudesta! Jäin miettimään myyjän motiiveja: jos itse haluan myydä tuotteen to