Ihan ok - tällaisena

Vuoden viimeisenä päivänä on aikaa miettiä mennyttä vuotta. Tehdä kiitollisuuslista... Lapset - jaksan aina miettiä, miten ihania he ovat! Heikki - yhteistä taivaltamme on jo takana 28 vuotta. Mihin on aika kadonnut? Hugo - pieni suuri mäyräkoiramme. Lajityypilliseen tapaan varsin itsepäinen, mutta niin suloinen - halutessaan. Koti - syntyy meidän kaikkien yhteisestä panoksesta. Ilman meitä ei ole kotia, me olemme koti! Minun tehtäväkseni on pääsääntöisesti muodostunut jatkuva nalkuttaminen väärässä paikassa olevista tavaroista ja säännöllisin väliajoin huonekalujen siirtelystä paikasta a paikkaan b. Joku voisi luulla sitä sisustamiseksi, minun mielestäni se kuitenkin on lähinnä kyllästymistä vallitsevaan järjestykseen. Mitä enemmän ikää karttuu, sitä useammin olen kiitollinen terveydestä. Enää ei flunssasta parane niin nopsasti, jälkitila väsymyksineen tuntuu kestävän joka kerta pitempään. Luut ja nivelet kolottavat, silmät hämärtyvät....silti minulla on paremmin kuin ehkä

Meillä tuo lause kajahtaa kuuluville kolmesta neljään kertaan päivässä ja aiheuttaa ainakin minulle toisinaan pienimuotoista verenpaineen nousua. Miten sitä jaksaisi aina tehdä terveellistä, hyvää ja vielä hiukan erilaista ruokaa nälkäiselle laumalleni? Jokaisella on omat lempimaut ja ihan aina en vain onnistu miellyttämään kaikkia. Sitten on vain keksittävä jotain kaikille maistuvaa - jälkiruuaksi. Loppujen lopuksi koulun alkaminen ei ruokahuollon näkökulmasta juurikaan helpota pohdintaa. Paitsi, että on päiviä jolloin pojat tulevat hyvin nälkäisinä kotiin - kouluruoka on ollut kokeellista ja maistunut mielenkiintoiselta. Olenkin näiden "kokeilujen" myötä tullut siihen tulokseen, että keittäjien mielestä on joskus mukava valmistaa ruokaa, mikä ei maistu ja kuunnella kuinka nälkäiset ja levottomat lapsukaisemme kirmailevat pitkin käytäviä aiheuttaen harmaita hiuksia muulle henkilökunnalle. Kysyn nyt, etteikö olisi viisaampaa täyttää pilttien kurnivat masut ihan perusru

Ajatukseni ovat tänä viikonloppuna yhä uudelleen palanneet luottamukseen. Miten erilailla me koemme luottamuksen?  Mitä luottamus on? Keneen minun pitää voida luottaa? Ihan ensimmäisenä tietenkin olen ajatellut aviomiestäni. Yhteistä matkaa olemme taivaltaneet jo 27 vuotta, siitä avioliitossa 23. Monenlaista olemme kokeneet, mutta luottamusta emme ole kadottaneet näiden vuosien aikana. Luottamus toiseen on kasvanut kasvamistaan, erilaistet sattumukset, sairaudet ja elämän mutkat ovat vain vahvistaneet meitä. Tiedän ja olen aivan varma, että taustallani on aina suuri ja turvallinen aviomieheni - kaikessa. Hän on kuin kallio, luotan, että hän ei horju! Tämän kesän aikana olen saanut kantapään kautta opetella myös uudella tavalla luottamaan lapsiini. Reviirien kasvaessa jo halkaisijaltaan satoihin kilometreihin, en voi muuta kuin luottaa. Yhteinen aikamme haasteineen on varmasti antanut eväät, joilla pärjää, vaikka emme vanhempina ihan aina ole vieressä turvaamassa selustaa. Ylp

Pian on aika uuden! Pahnan pohjimmainen lähtee reilun viikon päästä jo yläkouluun! Voi kuinka aika on rientänyt... Vastahan tuo oli vielä niin pikkuinen, nyt pitkän hiuskea honkkelo - yläkoululainen =) Kesän aikana olen saanut tutustua ja rakastua lisää pienimmäiseen. Hän on kerta kaikkiaan niin suloinen - äidin tietenkin kuuluu sanoa näin, mutta kahdestaan ollessamme hän on ollut niin erityisen suloinen. Kunpa vain säilyisi sellaisena! Tämä kesä vain (kuten olen aikaisemmin kertonut) on ollut Konstan ja minun aikaa. Kolme vanhempaa on ollut enemmän ja vähemmän pois, meille kahdelle on jäänyt yhteistä aikaa runsain mitoin. Rauhallisten aamujen, yhteisten lenkkien, ruokailujen ja lötkötttelyhetkien aikana on nuorimmaisestani kuoriutunut melkoinen pulputtaja. Hän on kerrankin saanut äänensä kuuluville, ilman sen suurempia keskeytyksiä. Olen saanut kuulla mukavia juttuja, haaveita ja ajatuksia nuoren miehen elämästä. Saan olla aivan erityisen onnellinen näistä yhteisistä päi

En olisi ikinä uskonut, että voisin iloita lämmöstä näin paljon kuin tänään! Olen aina pitänyt itseäni enemmän vilpoisten ilmojen ihmisenä kuin lämmön ja auringon. Ilo kuintenkin läikehtii mielessä ja rinnassa yhtä aikaa auringon ja sinisen taivaan kanssa. Koko päivän on voinut viettää ulkona tehden pieniä juttuja, istuen, syöden ja nauttien kauniista ympäristöstä. Voiko elämä olla enää paljon parempaa? Tulevalla viikolla perheeni kutistuu todella pieneksi. Olemme kahden nuorimmaisen kanssa torstaihin saakka... ensimmäisen kerran hänen elämänsä aikana. Eikö tunnu hullulta? En ole koskaan ollut hänen kanssaan kahden, aina on ollut toisia ympärillä. Odotan innolla yhteisiä hetkiämme: saan kuunnella tarkasti keskittyen vain ja ainoastaan häneen. Minusta tuntuu, että on aivan erityisen tärkeää olla Konstan kanssa kahden juuri nyt ennen yläkouluun lähtöä. Pian hänellä ei ole niinkään aikaa minulle, kaverit vievät kaiken ajan ja täyttävät hänen mielen. Nyt voin ehkä vielä vaikuttaa,

Vietimme kesäkuun toisena viikonloppuna Antin ylioppilasjuhlia =) Ilma suosi meitä, taisi olla kesän ensimmäinen kunnon hellepäivä - saimme istua pihalla nauttien ystävien ja sukulaisten seurasta. Juhlat olivat todella onnistuneet, juuri Antin näköiset! Rennot ja iloiset. Tarjoilut riittivät juuri ja juuri...jääkaappiin ei jäänyt mitään laitettavaa! En ole vielä kertaakaan onnistunut mielestäni näin hyvin mitoittamaan ruokia. Annalle ja minulle ei jäänyt kuin astioiden peseminen, kuivaaminen ja pakkaaminen seuraavia juhlia varten. Ei mikään vähäpätöinen homma; väsyneenä ei yhtään huvittaisi, mutta ajatus aamuisesta tiskivuoresta kyllä auttaa jaksamaan =) Yksi elämänvaihe on nyt Antilla päättynyt. Tiedossa on ehkä opiskelua, varmasti urheilua, kesätöitä ja jonain päivänä armeija. Toivon niin paljon hyviä asioita ja ihmisiä matkallesi, poikani! Onnistuneiden juhlien jälkeen iskee ehdottomasti rapula. Mitään ei jaksaisi tehdä, mikään ei huvittaisi! Onneksi on myös lupa höllentää ja

Minulta on pyydetty ruokaviikkoja elämän helpotukseksi näin kesälomilla... Nyt on niin helppoa keventää - kasvikset ja marjat ovat niin hyviä ja edullisiakin (varsinkin jos niitä löytyy omasta pihapiiristä). Tässä nyt kuitenkin tuleville päiville vinkkejä: Torstai Pannukakkua, mansikoita ja appelsiinirahkaa 2 dl maitojauhetta 1 l   vettä 5     munaa 5 dl vehnäjauhoja 1 tl  suolaa Sekoitellaan kaikki tasaiseksi ja annetaa hetken aikaa turvota. Voitele leivinpaperilla peitetty pelti voilla, kaada taikina pellille ja tee vielä muutama lastu voista kakun päälle. 225 asteessa noin 25-30 minuuttia Koska uuni on jo valmiiksi lämmin, kannattaa tehdä toinen ruoka perään... Kaalilaatikkoa päivälliseksi! Uudesta kaalista saa todella hyvän laatikon, suosittelen =) Lounaaksi kana-pasta-juusto salaattia ja reissumies krutonkeja Maustamatonta kanaa Edam juustoa kuutioina Pastaa Salaattia Paprikaa Tomaattia Kurkkua Kevätsipulia Krutonkeihin reissumiestä paloina ja p

Niin se sitten alkoi - jo pitkään odotettu LOMA! Haikein mielin seisoin nuorimmaisen koulun pihalla odottaen kuudesluokkalaisten kukitusta. Olin melko varma, että tällä kertaa pystyn olemaan itkemättä (olenhan tuon seremonian jo kolme kertaa nähnyt). "On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa. Näin meidät yhteen liittää tää muistojemme maa. Jäi jälki sydämimme, jälki unelmiin; teille laulamme nyt näkemiin! Turvallista matkaa me toivotamme näin"... Ja sitten ne kyyneleet virtasivat taas kerran putouksen tavoin! En kerta kaikkiaan voinut mitään haikeudelle...pieninkin on pian iso! Nämä virstanpylväät ovat niin kovin haikeita, jotain peruuttamatonta jää aina taakse. Jotain mitä ei voi enää tehdä toisin, jotain minkä ei haluaisi koskaan katoavan. Onneksi jää muistot ja nehän vain paranevat vanhetessaan! Haikein mielin lähdin vielä ylioppilaamme juhlaan. Meillä kävi onni onnettomuudessa, saimme viettää juhlan Antin kanssa, vaikka niin ei alunperin pitänyt olla. Ensimmäi

Olen joskus lukenut (tukeudun nyt muistiini) ajatuksen: "Missä olit, kun tarvitsin sinua eniten? Miksi en tuntenut läheisyyttäsi? Rakkaani, katso hiekkaan takanasi. Näet kahdet jäljet, mutta näet myös vain yhdet jäljet. Tuolloin, sinulla oli vaikeinta ja tarvitsit apuani, minä kannoin sinua silloin." Ei alkuperäinen versio todellakaan mene ihan noin, mutta ajatus säilyy. Rakkaus kantaa, konkreettisesti! Olen saanut tai oikeastaan joutunut seuraamaan läheltä ihmisen kamppailua sairauksia vastaan jo usean viikon ja kuukauden ajan. Puolison tuska on kantautunut puhelinlankoja pitkin korviini, vaikka hän on kaikkensa yrittänyt: olen vahva ja olen reipas, jaksan kyllä! On ollut tuskallista katsoa (kaukaakin), kuinka pelko ja ikävä ovat ottaneet vallan. Pelko yksinäisyydestä on ollut musertavaa. En toki ole vielä (onneksi) menettänyt läheisintä lähimmäistäni tai ehkä olenkin. Vaarini, mummini, pappani ja mummoni, olen hyvästellyt yksi kerrallaan. Jokaisen kohdalla on ikäv

Oletko ajatellut, kuinka elämä on rytmittynyt erilaisista kipukohdista? Kuinka erilaiset tilanteet kasvattavat meitä hyvässä ja pahassa, halusimme sitä tai emme. Tuppaamme ajattelemaan, että vain lapsemme kulkevat murroksesta toiseen. Ensin hän huomaa olevansa erillinen ihminen - alkaa äidin ikävä, sitten hän koettelee kaikin tavoin rajojaan - alkaa uhmaikä, koululaisena maailma kasvaa ja tiedot sekä taidot sen mukana - auktoriteetteja pitää ehdottomasti uhmata, nuorella ihmisellä omien vanhempien täysijärkisyyden mittaaminen on itsestäänselvyys - hän hakee omaa tietää aikuisuuteen... Lista on loputon! Jonkinlaista murrosikää elän minäkin tässä elämässäni. Isompien lasten itsenäistyminen on kovaa vauhtia käynnissä ja odotan pelon sekaisin tuntein, koska he ilmoittavat oman osoitteensa... pienempien tai oikeastaan nuorempien kanssa etsimme sitä yhteistä säveltä elämään. Sääntöjen kertaaminen on jokapäiväistä: siisteys, koulutehtävät, toisen huomioiminen...Joskus minusta tuntuu,