2020

Tämän vuoden tapahtumat tulee ihmiskunta muistamaan sairaudesta, joka levisi kulovalkean tavoin ympäri maailman.

Kuinka se on sitten vaikuttanut minun ja meidän koko perheen elämään?

Huoli lapsista ja Heikistä on jokapäiväinen; aloitan aamuni hyräilemällä "Päivä vain ja hetki kerrallansa" - virsi 338. Vaarini lauloi sitä minulle lapsena ja nyt se on päivittäin mielessäni... tuntuu kuin siunaisin laulun sanoin itseni ja perheeni.

Tammikuu oli perheelleni surun aikaa, Hugo-mäyräkoiramme sairastui veriripuliin ja menehtyi 12 tunnin jälkeen ensimmäisistä oireista. Kipu ja suru on valtava - vieläkin. Välillä sydänalaa kouraisee ja kyyneleet tulevat silmiin, ikävä on valtavan suuri. Hugo kosketti sydäntäni syvältä, paikasta johon moni ei ole yltänyt.

Surun mustissa pilvissä on kultainen reunus ja sen takaa pilkistää kaunis pilvetön taivas.

Meidän suruumme auttoi ja auttaa pieni mäyräkoiratyttä - Ebba. Joku sanoo, että otimme uuden aivan liian nopeasti, toinen taas että juuri sopivasti. Itse ajattelen, että ilman Ebbaa tuijottaisimme ulos ikkunasta näkemättä yhtään mitään...niin tekisi myös Augusti. Pienen mäyränpojan suru ja murhe on ollut käsinkosketeltavaa: ruoka ei ole maistunut, leikki ei huvita ja lenkillä käydään koska on pakko.

Nyt - kiitos Ebban, ei ole aikaa juuri mihinkään! 24/7 riittää vauhtia ja joskus myös vaarallisia tilanteita. Vilkas tyttö on vetänyt meidät kaikki takaisin elämään, iloon elämästä, keväästä, kesästä, toisistamme.

Vielä koronaan...olemme olleet huolellisia, niin kuin varmasti kaikki läheisemme. Käsien peseminen, desinfionti on jokapäivästä. Joskus tuntuu, että taidan pestä myös hyvät ja tarpeelliset bakteerit pois.

Ikävä on omia vanhempia, jotka elävät Hollolassa karanteenissa, ilman kontakteja, kahdestaan. Ajatukseni ovat heidän luonaan ja haluaisin niin kovasti mennä heidän luokse.
Pelkään, että voin viedä tartunnan heille ja kauhein ajateltavissa oleva tapahtuisi, en antaisi sitä itselleni koskaan anteeksi. Toivon todella, että tilanne rauhoittuu ja pelon tilalle tulee jotain muuta.

Perheemme ylioppilas, oli millenium vauva ja nyt korona ylioppilas. Juhlimme joskus, tulevaisuudessa, ehkä. Tuntuu pahalta hänen ja kaikkien valmistuneiden puolesta, työtä on tehty paljon ja nyt olisi aika juhlien. Kuitenkin nyt on mahdollista ainoastaan juhlat netissä, virtuaalisesti, ilman iloa onnistumisista, helpotusta yhden vaiheen loppumisesta ja toivosta tulevaisuudesta uusien haasteiden kera. Ei. Ei. Ei.

Nämä nuoret, jotka tänä keväänä valmistuvat, painavat lakin päähänsä kotona, ovat aivan erityisiä. Heidän tulevaisuutensa on määrittänyt jokin, johon he eivät voi vaikuttaa, mutta joka vaikeuttaa heidän alkavaa elämäänstä kaikin tavoin. Kirjoituksen suoritettiin paineen alla nopeutetusti, kesätyöpaikat menivät monelta nuorelta alta rekrytointikieltojen takia, pääsykokeet järjestetään toisin kuin aikaisemmin.

Kesän 2020 alokkaat, tytöt ja pojat, astuvat armeijan palvelukseen erityisjärjestelyin. He ovat korona-alokkaita, jotka opettelevat maanpuolustusta perinteisesti, mutta niin kovin erilailla kuin edeltävät sukupolvet. Vainhempainpäivä, vala, ruokailut, opiskelut, harjoitukset, lomat, kaikki mitä vain voi ajatella, tehdään eritavalla: pienissä ryhmissä karanteenin jälkeen.

Edit. Pääsin käymään vanhempieni luona kesäkuussa oman leikkaukseni toipumisen jälkeen. Tunnustan- halasin.

Edit 2. 06.07.2020 Kalle aloitti palveluksen Upinniemen varuskunnassa.