Perunannostoa ja karjalanpiirakoita palkintona poikavauva

19 vuotta sitten sain kovan ponnistuksen tuloksena ihanan sinisilmäisen ja hörökorvaisen poikavauvan. Olin edellisenä päivänä huhkinut mieheni ja Anna-tyttäreni kanssa perunapellolla, saunonut illalla ja syönyt rakkaan mummoni karjalanpiirakoita, ajatuksella saada synnytys käyntiin. Vauva oli jo aivan liian iso ja vaikeutti olemistani. Päivän kääntyessä sunnuntain puolelle, saimme jättää Annan isovanhempien hellään hoivaan ja karauttaa Päijät-Hämeen keskussairaalaan: synnytys oli alkanut!

Odotimme poikalasta niin kovasti, ettei meillä ollut ajateltuna nimeä tyttöä varten.

Antti Sakari kirkaisi aamun sarastaessa ensimmäisen kerran ja saimme lähettää väsyneen isän töihin. Olin runnellut mustelmille hänen toisen käden siinä tohinassa, vahvan mieheni käsivarsi ja läsnäolo vei suuren osa kivustani pois!

Ihanaa, että aika kultaa muistot! Jos olisin myöhemmin jaksanut oikein tarkkaan muistella kaikkea tuon yön aikana tapahtunutta, en varmasti olisi toivonut yhtään lasta lisää. Luonto on ihmeellinen: kivun unohtaminen, maailman parhaimman palkinnon -vauvan, saaminen kyllä auttavat uuteen raskauteen ja vauvaan.

Antin jälkeen saimme turvautua vielä kaksi kertaa ihanan synnytyslääkärini Arto Honkavaaran apuun. Hänen läsnäolonsa alusta loppuun jokaisen raskauden aikana, antoi minulle ylimääräistä rauhaa. Tiesin, että mikään ei voi mennä vikaan, kun hän on koko ajan vierelläni! Viimeisen vauvamme hänen läsnäolonsa pelasti: napanuora oli kietoutunut useamman kerran kaulan ja keuhkojen ympärille. Lisäksi olin "yksin" synnytyshuoneessa, kun tarve ponnistamiselle tuli. Kätilö oli poistunut tupakille, enhän synnytä vielä pitkään aikaan!!! Konsta oli toista mieltä ja tupsahti tupahan kovalla vauhdilla - kirjaimellisesti Arto otti hänestä kopin!

Palataan nyt vielä tähän nuoreen hurmuriin. Ihanan vauva-ajan jälkeen käsisämme oli melkoisen terhakka ja hyvä ruokainen nuori mies. Molemmat piirteen ovat säilyneet ihan tänne aikuisuuden kynnyksille saakka. Antti kasvoi tasaisen varmasti (paljon) neuvolakäyntien välissä. Isosiskon perään oli pakko päästä! Seitsenkuinen taapero päätti lähteä kävelemään, niin kerkesi paljon nopeammin karkuun ja toisaalta myös tuhoamaan Annan leikkejä.

Olen nyt myöhemmin miettinyt, kuinka ihmeessä me selvisimme ilman sisaruskateutta. Neljä lasta ilman vanhempien lasten kiukuttelua taitaa olla jo ihan hyvä suoritus! Antin ollessa pieni ja ymmärtämätön, pyysin vieraiden erityisesti huomioivan Annaa. Vauva sai köllötellä kehdossaan ihan rauhassa ja Anna paistatteli huomion lämpimässä ilmapiirissä. Leikit, lorut ja lahjat, niiden avulla selvisimme. Sama toistui vauvojen kolme ja neljä kanssa.

Vaikka olin kovin nuori, osasin ainakin jotain hyvin! Anna ei kokenut olevansa syrjäytetty. Pikemminkin hän oli onnellinen uudesta kovin eläväisestä nukestaan.
Sain reippaalta tytöltäni apua vaipanvaihtoon, nenän niistoon, vaunujen työntöön ja tietenkin pukemiseen. Anna sai aluksi laittaa Antille sukat ja sen tähden monissa kuvissa vilahtelee vaaleanpunaista. Onneksi vauvat eivät ole väreille niin kranttuja! Myöhemmin isosiskon pukijan kykyjä joutui hiukan toppuuttelamaan; Antilla olisi ollut joka päivä mekko päällä, jos Anna olisi saanut päättää!

Näin jälkeen päin ihmettelen myös jaksamistani. Antti kasvoi nopeasti ja oli hyvin nälkäinen. Imetys kesti usein melko kauan ja Anna tylsistyi tekemisen puutteeseen. Kunnes keksin antaa hänelle pieniä välipaloja syötäväksi yhdessä vauvan kanssa, äidin ja isin sängyssä! Voi sitä riemun päivää! Kävipä joskus niin, että nukahdimme pienille torkuille kaikki kolme...

Nautin todella paljon elämästä kahden palleroisen kanssa! Leikit, ruokailut, pitkät päiväunet, iltapesut ja pisut rytmittivät päivämme. Elämä tuntui niin kovin helpolta, vaikka oli kaksi veijaria kasvatettavana. Haaveilin lisälapsista....

Onneksi meille on annettu neljä ihanaa lahjaa! Vielä tänä päivänä ihmettelen sitä luottamusta, joka meille on annettu. Neljän ihmistaimen kasvattaminen aikuisuuteen, ei tänäpäivänä ole enää läpihuutojuttu. En usko sen olleen sitä aikaisemminkaan. 

Maailman raaistuminen, sosiaalisen median paineet, koulu, kaverit ja jatkuva ajan puute, niiden kanssa joutuu jokainen vanhempi ponnistelemaan lapsensa kanssa. Jos heitä on enemmän, on tehtävää tietenkin enemmän.


Ilman rakkauden tuntua, ei voi selvitä! Olen rakastunut jokaiseen lapseeni jo muutamien ensimmäisten viikkojen aikana. Rakkauden tunteen on vielä vahvistanut alkuviikkoina tehty ultraäänitutkimus, olen jokaisen kohdalla itkenyt onnen kyyneleitä lahjasta -lapsesta, joka minulle ja miehelleni on annettu. 

Jokainen on aivan erityisen rakas minulle! Omaa tunnettani, joka melkeinpä päivittäin kasvaa, on aivan mahdoton kuvailla sanoin. Kaikista kiukuista ja riidoista huolimatta, tunnen syvää kiitollisuutta Luojaani kohtaan. Lahjat, jotka olen saanut, ovat päivä päivältä ihanampia. 

Jokaisena päivänä saan lapsiltani uuden lahjan (heidän tietämättään): rakkauden tunteen, jonka vain äitinä voi kokea!