Millaisen perinnön jätän lapsilleni?
Pyhäinpäivän lähestyessä ovat ajatuksiini hiipineet isovanhempani. Sukupolvi, jonka arvoja hallitsivat uskonto, koti ja isänmaa. Heidän ansiostaan Suomi säilyi itsenäisenä, sotakorvaukset maksettiin ajallaan ja maa rakennettiin raunioista uudelleen. Isovanhempani tekivät useampaa työtä saadakseen perheelleen leivän pöytään ja samalla he kasvattivat lapsistaan kunnollisia, rehellisiä kansalaisia.
He eivät saaneet tai osanneet pyytääkään apua yhteiskunnalta, vaan he olivat valmiit tekemään kaikkensa Suomen ja suomalaisuuden hyväksi. He selvisivät, vaikka olivat joutuneet jättämään kotinsa ja elantonsa uuden rajan toiselle puolelle. Heidän oli unohdettava sodan aiheuttamat traumat ja puskettava uutta kohden; paikoilleen ei voinut jäädä -heillä oli asiat paljon paremmin kuin ehkä jollain toisella. He elivät, heillä oli perheensä ja toisensa, heillä oli tulevaisuus itsenäisessä nuoressa maassa. He eivät valittaneet ja vaatineet. Manttelista tehtiin useammalle lapselle takkeja, neulottiin ja kudottiin, leivottiin, rakennettiin; mikään ei tullut valmiina eteen kuin "Manulle illallinen". Sukupolveni on saanut kuulla varmasti kyllästymiseen saakka kertomuksia selviämisestä ja rankasta työstä, jota isovanhempamme tekivät. Heillä ei suinkaan ollut ensimmäisenä mielessä oma viihtyminen, vaan rakentaminen, rakentaminen ja rakentaminen. Elämän uudelleen rakentaminen oli yhteinen päämäärä koko kansalla.
En voi mitenkään verrata itseäni heihin! Heidän jokaisen panos on niin paljon suurempi kuin minun tulee koskaan olemaan. Miten muistelevat sitten omat lapseni ja mahdollisesti tulevat lapsieni lapset minua ja meitä?
Muistavatko he taloudellisen ahdingon, laman toisensa
jälkeen; erilaiset konfliktit ympäri maailmaa; luonnon katastrofit; pakolaiset;
maahanmuuttajat; ongelmat, ongelmien perään, joihin kukaan ei jaksa tai enää
edes halua tarttua kynsin ja hampain. Vai onko päälimmäisenä tietokoneiden,
tablettien ja älypuhelinten esiinmarssi? Poliittinen päättämättömyys,
haluttomuus ottaa vastuu koko kansasta? Terveyspalveluiden ja koulutuksen
heikentäminen?
Näin kun ajattelen: peilinä omat isovanhempani, tuntuu meidän aikamme melko teennäiseltä ja saamattomalta. Tänään on niin helppo piiloutua toisen selän taa; päätöksien teko on vaikeaa - ei ole yhteistä päämäärää. Arvot ja asenteet ovat jokaisella omanlaisensa ja varmasti myös ainoat oikeat! Olemme oppineet (mistä lie johtuu) vain vaatimaan itsellemme unohtaen toisemme - todellisuudessa heikommat.
Haluanko todella näin olevan?
En halua, että lapseni syyttävät toisia ihmisiä kirkon huonoudesta ja sopimattomuudesta itselleen tai hallituksen ja eduskunnan kykenemättömyydestä tai ihan oman kotinsa ja pihapiirinsä sotkuisuudesta pienimillään. Haluan heidän tarttuvan rohkeasti asioihin, kertovan oman mielipiteensä kuitenkin kuunnellen toisia ja antavan oman panoksensa pitkäjänteisesti tehtävään työhön.
Aina ei kerta kaikkiaan voi olla kivaa! Joskus täytyy tehdä kurjia päätöksiä ja töitäkin. Muuten ei ole mahdollisuutta mukavuuteen, iloon, rauhaan ja onnellisuuteen!Toisen ihmisen huomioon ottaminen, välittäminen ovat tärkeimpiä asioita perinnöksi. Yksin meistä ei ole eläjiksi. Yhdelle vaatimalla ei tule onnea ja hyvinvointia kaikille! Tarvitsemme toisiamme tänäänkin. Pienistä (oikeastaan suurista) asioista syntyy positiivinen perintö: uskosta, kodista ja isänmaasta.
Ajatuksissani pyhäinpäivä aloittaa jo kaikista ihanimpaan juhlaan valmistautumisen: kynttilöiden sytyttäminen ajatellen rakkaita virittää pikkuhiljaa joulun tunnelmaan!
Tunnustaudun jouluhulluksi ihmiseksi ja odotan kovasti tulevia päiviä... perintöä, jonka haluan jakaa perheeni kanssa: uskon ja yhteyden - juhlan kera!
Kommentit
Lähetä kommentti