Rakkaus kantaa

-
Olen joskus lukenut (tukeudun nyt muistiini) ajatuksen:
"Missä olit, kun tarvitsin sinua eniten? Miksi en tuntenut läheisyyttäsi? Rakkaani, katso hiekkaan
takanasi. Näet kahdet jäljet, mutta näet myös vain yhdet jäljet. Tuolloin, sinulla oli vaikeinta ja tarvitsit apuani, minä kannoin sinua silloin."

Ei alkuperäinen versio todellakaan mene ihan noin, mutta ajatus säilyy. Rakkaus kantaa, konkreettisesti!

Olen saanut tai oikeastaan joutunut seuraamaan läheltä ihmisen kamppailua sairauksia vastaan jo usean viikon ja kuukauden ajan. Puolison tuska on kantautunut puhelinlankoja pitkin korviini, vaikka hän on kaikkensa yrittänyt: olen vahva ja olen reipas, jaksan kyllä! On ollut tuskallista katsoa (kaukaakin), kuinka pelko ja ikävä ovat ottaneet vallan. Pelko yksinäisyydestä on ollut musertavaa.

En toki ole vielä (onneksi) menettänyt läheisintä lähimmäistäni tai ehkä olenkin. Vaarini, mummini, pappani ja mummoni, olen hyvästellyt yksi kerrallaan. Jokaisen kohdalla on ikävän ja tuskan tunne ollut musertavaa, mutta jälkeen päin on tilalle tullut noiden rakkaiden ihmisten rakkaus, lämpö ja huolenpito. Muistot viimeisistä tuskaisista päivistä ovat haalistuneet ja tilalle on tullut lämmön tunne: rakkaus kantaa - taivaastakin! Surun laineet ovat laantuneet ja tilalle on tullut seesteisyys.

Heidän läheisyytensä ja rakkautensa (vielä nytkin) on muovannut minusta sellaisen kuin nyt olen. Onnen tunteet ovat ottaneet vallan ja heidän muistelemisestaan on tullut helpompaa - itkunkin läpi. Hellyys, rakkaus ja toivo, ovat ajan myötä voittaneet  surun - rakkaus on kantanut minua eteenpäin.
Toivon  ja tiedän, myös näin olevan rakkaalle ihmiselle - läheiselleni, joka tällä hetkellä kamppaillee surun ja tuskan kanssa. Rakkaus kantaa!





Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

2020

-
Kuva
Tämän vuoden tapahtumat tulee ihmiskunta muistamaan sairaudesta, joka levisi kulovalkean tavoin ympäri maailman. Kuinka se on sitten vaikuttanut minun ja meidän koko perheen elämään? Huoli lapsista ja Heikistä on jokapäiväinen; aloitan aamuni hyräilemällä "Päivä vain ja hetki kerrallansa" - virsi 338. Vaarini lauloi sitä minulle lapsena ja nyt se on päivittäin mielessäni... tuntuu kuin siunaisin laulun sanoin itseni ja perheeni. Tammikuu oli perheelleni surun aikaa, Hugo-mäyräkoiramme sairastui veriripuliin ja menehtyi 12 tunnin jälkeen ensimmäisistä oireista. Kipu ja suru on valtava - vieläkin. Välillä sydänalaa kouraisee ja kyyneleet tulevat silmiin, ikävä on valtavan suuri. Hugo kosketti sydäntäni syvältä, paikasta johon moni ei ole yltänyt. Surun mustissa pilvissä on kultainen reunus ja sen takaa pilkistää kaunis pilvetön taivas. Meidän suruumme auttoi ja auttaa pieni mäyräkoiratyttä - Ebba. Joku sanoo, että otimme uuden aivan liian nopeasti, toinen ta
Lue lisää

Minne lapsuus ja leikki katosi?

-
Kuva
Olen viimepäivinä muistellut omieni lapsuutta ja leikkejä. Kaiholla muistelen yhteisiä pyöräretkiä lähipuistoon, lattialla bratzien ja autojen/junien maailmoja ja upeita lego-rakennelmia, kaupunkeja taloineen ja laivoineen. Minne ne kaikki ovat kadonneet? Miksi kaksi ensimmäistä meilläkin leikki pitempään kuin kaksi viimeistä? Seitsemän vuoden aikana leikin ja lapsuuden aikana lyheni! Miksi? Miksi sitten jäin miettimään yhteisiä leikkejämme sisällä ja ulkona? Havahduin lapsuuden lyhyyteen eilen, kun kuulin, ettei tokaluokkalainen enää tarvitse nukensänkyä leikkeihinsä. Niiden aika on jo ohi! Apua!!! Yhdeksän vuotias on lapsi, jonka tärkein tehtävä on leikkiä yksin ja yhdessä kavereiden kanssa. Vielä yhdeksän vuotiaan kanssa voi vanhemmatkin leikkiä nukke tai autoleikkejä. Mieleeni muistuu eräs joulu: pikkupojat laitetiin väsyneinä päivän touhuista nukkumaan hyvissä ajoin ja isommat ponnistelivat valveilla. Miksi? Olin luvannut heille, että teemme yhdessä isot bratz- ja au
Lue lisää

Voiko äiti olla edes joskus oikeassa?

-
Kuva
Törmäsin tänään taas kerran laki - ja pykäläviidakkoon (taisin tulla melkeinpä jyrätyksi), jonka avulla kyseenalaistetaan äidin tuntemus tai tieto omasta lapsestaan ja hänen kehityksestään sekä piiloudutaan sen viidakon taakse turvaan vastuulta. Valitettavasti tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, mutta joka kerta erilaiset lain kiemurat tukevat enemmän viranomaista kuin kohdetta - LASTA. Väitän, että en ole hulttioäiti, vaikka en vanhempainilloissa viihdykkään. Muutamassa olen käynyt ja todennut ne varsin tyhjänpäiväisiksi. Kahdenkeskiset keskustelut opettajien kanssa sen sijaan ovat pääsääntöisesti olleet hedelmällisiä. Edellyttäen tietenkin, että minua on myös kuultu ja kuunneltu. Monesti olen kuitenkin miettinyt, olenko todella niin tyhmä ja väärässä omastani kuin annetaan ymmärtää ja ihminen, joka näkee vain pienen pätkän lastani on ehdottomasti viisaampi ja oikeassa? En halua missään tapauksessa kritisoida opettajien ammattitaitoa. He tekevät tänä päivänä työtä, jota arvo
Lue lisää