Kasvukipuja! Minulla?

Oletko ajatellut, kuinka elämä on rytmittynyt erilaisista kipukohdista? Kuinka erilaiset tilanteet kasvattavat meitä hyvässä ja pahassa, halusimme sitä tai emme.

Tuppaamme ajattelemaan, että vain lapsemme kulkevat murroksesta toiseen. Ensin hän huomaa olevansa erillinen ihminen - alkaa äidin ikävä, sitten hän koettelee kaikin tavoin rajojaan - alkaa uhmaikä, koululaisena maailma kasvaa ja tiedot sekä taidot sen mukana - auktoriteetteja pitää ehdottomasti uhmata, nuorella ihmisellä omien vanhempien täysijärkisyyden mittaaminen on itsestäänselvyys - hän hakee omaa tietää aikuisuuteen... Lista on loputon!

Jonkinlaista murrosikää elän minäkin tässä elämässäni. Isompien lasten itsenäistyminen on kovaa vauhtia käynnissä ja odotan pelon sekaisin tuntein, koska he ilmoittavat oman osoitteensa... pienempien tai oikeastaan nuorempien kanssa etsimme sitä yhteistä säveltä elämään. Sääntöjen kertaaminen on jokapäiväistä: siisteys, koulutehtävät, toisen huomioiminen...Joskus minusta tuntuu, etten ole niistä koskaan puhunutkaan!

Mikä onkaan raivostuttavampaa kuin huoneen lattia täynnä puhtaita ja likaisia vaatteita - kaikki sulassa sovussa! Siinä sitä miettii, että enkö minä eilen pyytänyt näitä kaapiin ja pesukoppaan? Taisin kuvitella kaiken?

Näin kun nyt mietin, olen kuitenkin päässyt melko helpolla. Jos suurimmat ongelmamme ovat huoneen epäjärjestys, vaatteet ja silloin tällöin käyttäytyminen ja unohtelu...en voi kovin suureen ääneen valittaa. Tunne minulla kuitenkin on ihan omani enkä oikein jaksa aina ymmärtää =)

Kasvukipua taidan tuntea itse eniten: pettyen omaan itseeni ja odotuksiini sekä verraten kaikkea omaan nuoruuteeni. Siitä on jo niin kauan, eihän silloin ollut edes kännyköitä saati läppäreitä ja kaikenlaisia härpäkkeitä, en siis voi oikeasti tietää mitä nyt nuorieni päässä pyörii. Mitä kaikkea heidän pitää suorittaa päivän aikana, niiden vanhanaikaisten koulu - ja kotitehtävien lisäksi? Sähköinen maailma vaatii ja vie heidän aikaansa kaikelta, minkä minä toivoisin olevan niin kuin ennen, eikö? Pitäisikö jo pienille koululaisille opettaa ajankäyttöä, helpottaisiko se kipuilua? Helpottaisiko se kapinaa, jota tylsät tehtävät aiheuttavat? Helpottaisiko sen oppiminen ihmissuhteita - varsinkin vanhempiin ja opettajiin?

Pikkuiseni onneksi ovat 99% ajasta ihania, suloisia, sosiaalisia, kilttejä, avuliaita... tämäkin lista on loputon. Jäin vain eilen pohtimaan tätä kasvamisen riemua, kipuineen ja iloineen. Kuinka meistä kaikista kasvaa valmiimpia yhdessä kipuillen? Kuinka lapsemme loppujen lopuksi taitavat kasvattaa meitä enemmän kuin me heitä? Heillä on kaikki se uusi ja tärkeä tieto sekä taito hyväksyä uudenlainen maailma...meille se on jo vaikeampaa. Entä minun vanhemmilleni, kuinka vaikeaa tämä kaikki nykyinen touhu heidän onkaan ymmärtää? En oikeastaan halua edes ajatella!

Ajatuksiani kun aikani pyörittelen, huomaan itse olevani kasvukipuilija! On vaikea hyväksyä uuden sukupolven erilaisuus; heidän maailmansa on niin paljon suurempi kuin minun. Onkohan muutos aina ollut näin nopeaa? Kääntyykö kipuilu aina edellisen sukupolven tietämättömyyteen ja kokemattomuuteen uudesta?

Tärkeintä kuitenkin on rakkaus, välittäminen ja yhteys toisiimme. Kipuinemme ja iloinemme. Satuttamatta toisiamme.