Onko elämää ilman koiraa?

Voin käsi sydämellä tunnustaa, että vuosia sitten olisin nauranut, jos minun olisi pitänyt miettiä onko elämää ilman koiraa?

Vaikka olen aina pitänyt (erityisesti mäyräkoirista) koirista,  en oikein osannut ajatella itseäni koirahenkilönä vielä 15 vuotta sitten.

Lapset olivat toki aiheuttaneet pienen pientä keskustelua ajoittain koiran hankkimisesta, mutta jotenkin se aina siirtyi tulevaisuuteen melko mahdottomana ajatuksena...

Kunnes tuli kesä 2013 ja jotain uutta ajateltavaa piti saada tähän torppaan. Kymmenen vuoden huolellinen ajoittainen keskustelu koiraelämästä ja ystävien koirien kanssa touhuaminen, olivat riittävä kannustin koiran hankkimiseen.

Ainoa mikä silloin pelotti, osaanko olla koiran kanssa 24/7? Entä jos onnistun pilaamaan koko koiran?

Kasvattaja sanoi epäilyilleni, että kun nyt olet onnistunut pitämään hengissä neljä mukavanoloista mukulaa, niin kyllä siinä jatkossa yksi koirakin menee =)

Allergiaoireiden pelossa meille sitten hankittiin "helppohoitoinen" karkeakarvainen kääpiömäyräkoira - Hugo. Tuttavilla oli hyviä kokemuksia, että siitepölyallergiset vekarat kestävät koiran tuoman pölyn hyvin.

"Helppohoitoinen" Hugomme ei turkiltaan nyt sitten kovin helppo olekaan. Karva ei irtoa laisinkaan, sillä se on yhtä pehmeä kuin ihmisen hius, siispä turkkia leikataan vajaan kahden kuukauden välein. Alan jo olla melko nopea trimmaaja - keittiönpöydällä koiran karvotus häviää jo alle tunnissa =)

Karvoista viis! Elämä Hugon kanssa on ollut lievää vuoristorataa, mutta kaikesta huolimatta niin kovin ihanaa ja antoisaa.

Keuhkokuumeet ja siitä seurannut riniitti ovat arkipäivää... pikkuinen osaa jo illalla muistuttaa makkaroista, joihin on lääkkeet piilotettu. Tänä keväänä lisäksi aloitettiin antihistamiinihoito, niin liman erittyminen on helpottunut huomattavasti. Nakkimme ei enää aivastele jatkuvalla syötöllä limaa keuhkoistaan! Lenkkeilyyn on tullut aivan uusi vaihde, Hugo painelee kauheaa vauhtia eteenpäin - etsien sitä maailman parasta tuoksua!

Onko sitten sitä elämää ilman koiraa? Ihan varmasti on, mutta kyllä nämä pallerot vaan antavat niin paljon enemmän kuin ottavat.

Jaksan yhä edelleen (kolmen ja puolen vuoden jälkeen) hämmästyä, kuinka Hugo saa oman mieleni rauhoittumaan. Sylissä silitettävänä pötköttelevä vajaa puolimetrinen pötkylä laskee verenpainetta ja karkoittaa huolet tehokkaasti. Parhaimmat unilaulut on Hugo viime aikoina laulellut: huokailut ja kielen maiskutukset saavat minut unten maille nopeasti, vaikka kuinka pyristelisin vastaan. Enkä varmasti liikkuisi näin paljon - ilman koiraa. Kelillä kuin kelillä on mentävä. Mäyräkoiralle tosin tunnusomaisena piirteenä sadesäällä eteneminen on verkkaisempaa, mutta onneksi poutapäiviä taitaa vielä olla enemmistö ja lenkille mennään silloin reippain mielin.

Olen oppinut nauttimaan luonnosta ihan toisella tavalla kuin aikaisemmin. Tuijottelen luonnon muutoksia kuin lintubongari tai kasvitieteilijä konsanaan. Odotan jännityksellä kevään etenemistä: joutsenia,pääskysiä, västäräkkejä, sinivuokkoja, jäiden lähtemistä... lista on loputon. Käärmeitä en odota, mutta niitäkin tarkkailen nyt - taitavat luikerrella nyt sankoin joukoin aurinkoisille kallioille lämmittelemään.

Hugo ei rotuominaisuuksiltaan ole lintukoira, mutta vesilintuja saan ihmetellä koiran kanssa
päivittäin. Jostain kummallisesta syystä saaristovenelaiturilla on parhaimmat paikat seurata lintujen kevättouhuja - Hugon mielestä. Sinne nokka osoittaa lähes joka aamu, laiturille tarkkailemaan! Ainoastaan kova myrsky estää nämä puuhat. Tänäänkin mietin (kiersimme kolme eri laituria), että jos joku meidän touhuja seuraa, niin taitaa pitää pikkuisen pölhönä =) minua, ei koiraa!

Jokapäiväiset lenkkeilyt, hellyydenosoitukset ja leikit, sitä on tiedossa vielä toivottavasti ainakin kymmenen vuoden ajan tämän ukkelin kanssa, niin ainakin toivon. Siis hyvin pitkää ja tapahtumarikasta elämää Hugon kanssa!

Laumamme on täydellinen näin - kuusi ihmistainta ja yksi pieni suurella sydämmellä varustettu mäyräkoira Hugo.