Tässäkö se sitten oli?

Olen pohtinut viime päivinä elämän kummallisuutta. Oloni on ollut riittämätön ja samalla saamaton..

Vaikkakin pyykkikone on laulanut päivittäin, imurin kanssa olen heilunut ympäri huushollia ja perunoita keitellyt lisukkeineen sekä koiraa ulkoiluttanut että yrittänyt olla keskusteleva aikuinen.

Suurin osa viikostani on ollut rutiinien täyttämää ja hyvin hyvin tavallista - vain puurtamista eteenpäin.

Tässäkö se sitten oli? 

Oliko elämäni parhaat vuodet siis tällaiset? Vai onko vielä jotain tulossa?

Jonkinlaisen tyytymättömyyden aalto on pyyhkäissyt ylitseni ja yritän nyt kovasti räpiköidä takaisin pinnalle.

Aikaisemmat murheet ja pettymykset taitavat nyt kummitella pääkopassani ja yrittävät vallata alaa kaikelta ihanalta ympärilläni. 

Haluaisinko saavuttaa vielä näillä kymmenillä jotain uutta? Naistenlehdet ovat pullollaan uranvaihtajia, olisiko minusta siihen? Toisaalta mitä haluaisin oppia? Siis uutta? Olisiko minusta siihen?

Viidenkympin villityksestä kuulee kummallisia huhuja. Joillain se aiheuttaa armottoman vapauden kaipuun ja tarpeen omalle moottoripyörälle... Sellainen ei taida minun kohdalla olla mahdollista, tuskin pystyn enää pyörällä ajamaan törmäämättä vastaan tuleviin liikennetolppiin.

Onko se sitten jotain muuta, kuin vapauden kaipuuta, tämä tunne sisälläni? Vai johtuuko myllertävät ajatukset vain tästä ihanasta uudesta kasvusta ympärilläni? Pakahduttavan upeasta vehreydestä, johon törmää ulos mennessään. Elämän riemusta, jota linnut lurittelevat aamusta iltaan - tauotta.

Elämäni naisena ainakin taitaa olla isoimmassa murroksessa sitten nuoruuden. Olen melko lailla täyttänyt tehtäväni äitinä ja vaimona. Neljän lapsen saaminen ja heidän kasvattaminen on ollut suurin ja arvokkain tehtäväni elämässäni, mutta pian he ovat kaikki valmiita omaan itsenäiseen elämään... ja mitä sitten jää jäljelle? Seinällinen kuvia vuosien varrelta ja odotus; kunpa joku edes joskus tulisi käymään, niinkö?

Siis, jotain todellakin täytyy tehdä! Eihän voi olla niin, että pian olen lähes tarpeeton. Myönnettäköön, että saanhan laittaa ruokaa ja huolehtia miehestäni, mutta voisiko olla vielä jotain muutakin?

Mihin suuntaan sitä pitäisi lähteä, ettei tuntisi hukkuvansa?

ps. kirjoitin näitä ajatuksiani jo toukokuussa ja tunne on vielä kovin samanlainen, joten päätin julkaista....

Ihanaa naistenviikkoa meille kaikille elämänpohtijoille ja muillekin =)