Voiko elämän tiimalasi tyhjentyä nopeammin?

Miksi minulla on viime aikoina ollut tunne, että hiekka tiimalasissani valuu nopeammin kuin aiemmin?

Aikataulujen, lukujärjestysten, työvuorojen ja kodin rytmin sekoittaminen sopivaksi on viime päivinä ja viikkoina tuntunut vaikealta -lähes mahdottomalta. Elämä ympärilläni on ottanut nopeamman vaihteen ja minä olen tainnut pudota kyydistä ponnisteluistani huolimatta. Olen luullut oikeasti pitäväni kaikkia lankoja käsissäni, mutta kuvainnollisesti ja ehkäpä myös kirjaimellisesti olen niistä suurimman osan pudottanut.

Miksi minusta nyt sitten tuntuu tältä?
Itseohjautuvat ja energiset lapsukaiseni sekä pitkin etelä-Suomea sukkuloiva mieheni ovat kaikki kiinnittyneinä omaan tekemiseen - elämäänsä, osalleni on jäänyt hallitsematon kaaos kotona (ja mielessäni)! Ainakin minusta tuntuu siltä.

Miten nämä jälkeläiseni voivat kasvaa niin nopeasti, mihin heillä oikein on niin kiire?
Milloin esikoiseni ehti kasvaa aikuiseksi, työssäkäyväksi, vastuulliseksi nuoreksi naiseksi ?

Mielessäni on niin usein viivähtänyt kuva hänestä ja itsestäni kävelyllä ihanilla Emmaljungan vaunuillamme; pikkuisen ihmetellessä pieniä käsiään, jokeltaen pikkulintujen kanssa kilpaa tulossa olevasta... Äitiyden alku tuntuu kadonneen niin kauas. Osasinko silloin olla kiitollinen hetkistä vai kurkotinko ajatuksissani tulevaisuuteen kärsimättömänä?

Muistan kyllä haaveilleeni ja pelänneeni, iloinneeni ja itkeneeni. Oma tunteeni keskeneräisyydestäni ja riittämättömyydestäni on ehkä ollut jo silloin olemassa, en vain antanut sille silloin tilaa... eihän nuorella ihmisellä tunnu olevan ongelmia. Heillä on vain ratkaisuja kaikkiin tuleviin ja tulemattomiin.

Kuinka sovittaa kuuden ihmisen työt, koulut ja harrastukset, niin ettei kukaan jää yksin?
Jo monen viikon aikana olen jo kukonlaulun aikaan havahtunut oven kolahdukseen:päivän treenit ovat alkaneet aamulenkillä säkkipimeässä. Seuraava havahdus unestani on kolinasta keittiössä:pikapuuro on jo valmista ja nuori miehenköriläs etsii pakasteesta mustikoita sen päälle. Suihkuun on joku kiirehtinyt - kohina ei myöskään anna enää vaipua unten maille. Pienimmäinen on jo hypännyt yläsängystään, pukeutunut ja tullut viereeni, sydän täynnä intoa ja iloa uudesta päivästä. Entä yläkoululainen? Taisin haaveilla liian ponnekkaasti päivistä, jolloin hän suoriutuu itsenäisesti koulutehtävistään, katsoo mitä päälleen laittaa ja jaksaa vielä kaiken kukkuraksi huolehtia meidän muiden (lähinnä minun) ulkonäöstä. En oikeasti ole ollut valmistautunut saamaan pukeutumisohjeita häneltä! Lenkkivaatteillani en ole enää edustuskelpoinen, voisin kuulemma ihan joskus kurkistaa peiliin tositarkoituksella. 

Saamissani neuvoissa ja kehotuksissa on kasvua, mutta ei minun! En ole vielä valmis siihen, että kaikki kypsyy yhtaikaa - aikuisuuteen tuntuu kaikilla olevan liian kiire. Ei siis ihme, että minun tiimalasini tyhjenee nopeammin kuin näiden nuorten miesten ja yhden naisen. Heidän kiire ja elämänhalu ei ole tarttunut paikoilleen jymähtäneeseen äitiin.

Yritän kynsin ja hampain pitää kiinni jostain mitä ei enää ole! Ihmisentaimista, jotka tarvitsevat minun sataprosenttisen läsnäoloni: sylini, rakkauteni ja huolenpitoni.

Sain viime viikolla kuulla muuttuneeni vanhuuttani lepsummaksi, löysemmäksi. Olen antanut napanuoran hiertyä poikki nopeammin pikkuisten kanssa, samalla antaen vapauden myös isoille! Ajatukseen, ääneen lausuttuun mielipiteeseen kiteytyy myös oma tunteeni: hiekka tuntuu valuvan liian nopeasti minun tiimalasissani. En ole jaksanut enää olla niin tarkka ja tiukka kuin ennen! Jollekin onni, jollekin ei!

Vai olenko sittenkin itse kasvanut hullusta nuoruudesta seesteiseen keski-ikään? Tällaistako se sitten on: seuraamista sivusta, kun toiset kiiruhtaa kovaa vauhtia  omaan itsenäiseen elämään intoa, tietoa ja taitoa pullollaan?

Yksi askel tänään harpataan taas eteenpäin: illalla tutustumme Espoonlahden seurakunnan rippileiritarjontaan Kallen kanssa. Vaikea valinta tuntuu olevan edessä: talvi-, city- vai leiririparille?
Tästä se alkaa... pian on yläkoulu ohi, päätettävä  toisen asteen koulupaikasta, armeijasta, tytöistä...
Ei ihme, että minulta tuntuu happi ja energia loppuvan!

Silti löydän niin paljon hyvää tästä kaikesta: terveet, hyvillä itsetunnoilla varustetut lapsukaiset alkavat pian olla valmiita lentämään omilleen. Onneksi minulla on jäljellä vielä pahnan pohjimmainen: yläkoulu, rippikoulu, tytöt - niihin on vielä hiukan aikaa. 

Kunpa vain saisin vielä kerran pitää heitä jokaista sylissäni ilman, että he lentävät kiireesti ainakin ajatuksissaan toisaalle!