Luottamusta etsien ja löytäen

Ajatukseni ovat tänä viikonloppuna yhä uudelleen palanneet luottamukseen.

Miten erilailla me koemme luottamuksen? 
Mitä luottamus on?
Keneen minun pitää voida luottaa?

Ihan ensimmäisenä tietenkin olen ajatellut aviomiestäni. Yhteistä matkaa olemme taivaltaneet jo 27 vuotta, siitä avioliitossa 23. Monenlaista olemme kokeneet, mutta luottamusta emme ole kadottaneet näiden vuosien aikana. Luottamus toiseen on kasvanut kasvamistaan, erilaistet sattumukset, sairaudet ja elämän mutkat ovat vain vahvistaneet meitä. Tiedän ja olen aivan varma, että taustallani on aina suuri ja turvallinen aviomieheni - kaikessa. Hän on kuin kallio, luotan, että hän ei horju!

Tämän kesän aikana olen saanut kantapään kautta opetella myös uudella tavalla luottamaan lapsiini. Reviirien kasvaessa jo halkaisijaltaan satoihin kilometreihin, en voi muuta kuin luottaa. Yhteinen aikamme haasteineen on varmasti antanut eväät, joilla pärjää, vaikka emme vanhempina ihan aina ole vieressä turvaamassa selustaa. Ylpeänä olen saanut kuulla tarinoita reippaista, kohteliaista ja työteliäistä nuorista kansalaisista - luottamukseni on kasvanut. Pohja on vankka ja horjumaton - rakkauteni kantaa =)

Sitten hiukan vaikeampiin...



Ennen vanhaan sanottiin, että puheeseen ja lupauksiin pitää pystyä luottamaan. Sanoja ei peruta. Painettu sana oli lähes laki, sitä ei voinut millään rikkoa.

Nyt, tänään, ei voi luottaa lähes mihinkään. Luvattua ei pidetä, painettua sanaa voidaan muuttaa tarpeen ja tilanteen tullen eikä puheisiin ole luottamista.

"Luottamus on tunne tai varmuus siitä, että johonkuhun tai johonkin voi luottaa, että joku tai jokin ei petä toiveita tai aiheuta pettymystä." (lainaus Kielitoimiston sanakirjasta)

Eikö luottamus juuri ole sitä, minkä avulla me ihmiset olemme selvinneet tähän saakka?

Luottaneet, että kaveria ei jätetä ja selkään ei puukoteta? Ei valehdella, ei muunnella totuutta? Ei muuteta mustaa valkoiseksi?

Viime päivinä ja kuukausina on minusta tuntunut, että valtakuntamme "sedät ja tädit" johtopaikoillaan ovat enemmän tai vähemmän venkoilleen luottamuksen puutteesta kaikkea kohtaan. Enemmän tai vähemmän on ollut ilmassa kysymyksiä, voiko tuohon nyt luottaa? Onkohan tuolla ketunhäntä kainalossa? Maksaakohan tuo miljardivelkansa vai hakeeko pian saneeraukseen? Saadaanko aikaan sopimus, jonka takana jokainen suomalainen seisoo? Saadaanko Suomi nousuun? Luottamus kaikilla ja kaikessa on hukassa?

Haluammeko lapsemme kasvavan ilmapiirissä, jossa vain venkoilun mestarit pärjäävät?

Vai voisimmeko lakata ajattelemasta aina ensin omaa etua, voisimmeko joskus luottaa siihen, että toisen etu on myös minun etuni? Voisimmeko lakata vaatimasta, sen sijaan antaa?

 Luottamusta tulevaisuuteen on ilmassa tällä viikolla monessa perheessä, pienet ja isommat lapset lähtevät taas kerran koulutielle - toisille jo tutuun ja toisille niin tuntemattomaan.

Vanhempana luotan toisiin vanhempiin.

Autoilijoihin, että he hölläävät kaasujalkaansa ja hidastavat suojatien yli kulkevan koululaisen kohdalla. Ehkä jo jarruttavat nähdessään koululaisen astumassa suojatielle

Luotan opettajiin, että he ovat käyttäneet kesälomansa viisaasti lepoon ja uusien virikkeiden metsästykseen. Toivottavasti heille jokaiselle on latautunut aivan erityisen paljon pitkäjänteisyyttä lapsia kohtaan. Toivottavasti oppimisrauha luokissa säilyy...säästöistä huolimatta.

Luotan koulukavereihin, että kenenkään ei tarvitse olla yksin tai pelätä. Luotan koulujen koko henkilökuntaan, että lapsillemme annetaan toivottavasti parasta mahdollista hengen ja ruumiin

 ravintoa positiivisen kannustuksen kera!

Miten sitten onnistun mittaamaan luottamuksen määrää tulevina päivinä? Löydänkö luottamusta?

Olenhan varmasti "valveilla" lasten koulupäivän jälkeen? Kuuntelenhan tarkalla korvalla päivän kuulumiset? Valmistanhan riittävän hyvää ja ravitsevaa ruokaa heille? Varmistanhan riittävän levon? Suljenhan syliin murheen ja harmituksen kohdatessa? Annanhan aikaani?

Lapseni voivat luottaa minuun, olen paikalla niin ruumiiltani kuin mieleltänikin - auttaen ja tukien. En enää saata isoja pojan jullukoitani koululle - kuin ajatuksissani, mutta odotan heitä kotiin läksyineen, kirjoineen ja tarinoineen.

 

Koska isommissa ympyröissä luottamuksen löytäminen tuntuu tällä hetkellä kovin vaikealta ja jopa mahdottomalta, on minun tyytyminen pieneen. Oman pienen yksikköni keskellä voin löytää luottamuksen, ilman venkoilua.

Toivottavasti näin syksyn alkaessa voimme luottaa toisiimme, puheisiimme ja lupauksiimme. Toivottavasti syksy tuo tuulahduksen luottamuksesta...siitä alkaa kaikenlainen yhteinen kasvu =)