Tunteiden sekametelisoppa

Yksi pieni poika lensi pesästä Turkuun reilu kaksi viikkoa sitten =( Sprintteri kun on, niin ilmoitukset ja päätökset ovat nopeita. Kuulin asiasta reilu kolme viikkoa ennen muuttoa ja sopeutumisaika ainakin näin äidille oli aivan liian lyhyt. 

Kuinka vaikeaa onkaan katkaista se viimeistä edellinen säie napanuorasta? Viimeinen toivottavasti pysyy kiinni kuolemaani saakka.

Tunteiden pyörremyrskyt ovat velloneet heinäkuusta saakka. Yritän hillitä tunteitani viimeiseen saakka, mutta kun olen vain ihan tavallinen ihminen, en millään aina onnistu. Huoli, pelko, onni lapsen puolesta, huoli, pelko, onni....vuorottelevat inhottavalla tavalla. 

Mieleeni on niin jäänyt pojan sanat: äiti raivaan tässä tietä toisille lähtijöille, heidän kohdalla se on sitten paljon helpompaa! Niin kolme kertaa vielä saan kantaa iloa ja surua yhtäaikaa sydämessäni.

Mikään maailmassa ei valmista meitä vanhempia lapsen muuttoon kotoa!!!

Silloin, kun lapsi on pieni, tuntuu kuin olisi käytettävissä kaikki aika maailmassa. Mutta nyt, kun katson taaksepäin, tuo aika on aivan liian lyhyt ja nopeasti kulkeva. Tunne, ettei ole ehtinyt sanomaan ja tekemään vielä kaikkea tarpeellista lapsen hyväksi iskee kuin betoseinä päähän. Vaikka totuus on varmasti toisin, lapsi/NUORI AIKUINEN on valmis silloin, kun sen päätösen omassa mielessään tekee. Ja sainhan pitää pojan yli 20 vuotta omien siipieni suojassa, nyt minun täytyy hiukan venyttää vain siipiäni...

Tässä tunnemyrskyssä on mukana myös niin paljon kiitollisuutta! Kasvatimme Heikin kanssa kelpo nuorenmiehen: hänellä on järki päässä, hän on tunteva ja huolehtiva mies, voiko sitä parempaa enää saada? Taisi se 20 vuotta sittenkin riittää tämän tapauksen kohdalla =)

Kiitollinen olen, etten lentänyt kokonaan ulos hänen elämästään. Yhteys jäi ja tunteet....Minulla on siis paljon paremmin kuin monella muulla, ovet eivät ole paukkuneet ja karmeja ei ole irroitettu. 

Nyt opettelemme uutta: jäljellä kotona on kaksi poikaa ja tyttö. Pojille tehtiin omat huoneet alakertaan. Kodissamme muuttivat Antin lisäksi kaikki muut paikkaa paitsi keittiö ja olohuone. Kalle meidän vanhaan kammariin, Konsta tv-huoneeseen, Anna poikien huoneeseen, me Annan huoneeseen ja tv-huone Antin huoneeseen....rankan viikon jälkeen alkaa taas kaikki olla paikoillaan. Jotain ihan pientä vielä Annalle...  Taidan olla pian voiton puolella tässä taistelussa itkua vastaan! Uudenlainen järjestys kodissa, huomenna alkava koulu (viimeinen vuosi yläkoulussa yhdellä pienellä miehenalulla) ja tuleva ihana syksyn aika, ihan varmasti uusia hyviä muistoja sekä kotona että Antin luona Turussa, jonne varmasti menemme pullien, mehujen, hillojen , villasukkien ja ruokien kanssa.

Sillä eihän se pieni mies siellä voi millä pärjätä ilman äidin keitoksia, eihän?