Aamun nojatuolikirkon herättämiä ajatuksia

Olen ottanut tavakseni kuunnella ja katsella näin tiistaiaamupäivisin televisiosta jumalanpalvelusta. Tänään oli vuorossa nojatuolikirkko ja aiheena lähimmäinen. Raamatunkohtana luettiin meille kaikille tuttu kertomus Laupiaasta Samarialaisesta.

Jäin miettimään, kuinka moni meistä olisi valmis ottamaan luokseen lyödyn ja hyljeksityn ihmisen - vieraan? Vai toivommeko vain, että joku toinen huomaa, toimittaa hoitoon tai edes tekee jotain?

Pelkään, että maailmamme on raaistunut ja muuttunut niin itsekkääksi, että emme ole valmiita auttamaan ilman , että auttaminen huomataan ja huomioidaan erityisesti (esimerkiksi lehdistössä/televisiossa).
Ohjelmassa virassa oleva pappikin ajatteli, että on sosiaalityöntekijöiden ja alan ammattilaisten asia tehdä jotain ihmisen hyväksi - ei hänen. Minua ainakin alkoi pelottaa!

Entä jos kaadun, lyön pääni, menetän tajuntani ja kukaan ei auta minua? Entä jos lapseni on hädässä, eikä kukaan aikuinen ole valmis pysähtymään - auttamaan? Entä jos kohtaan kadulla huumeiden ja alkoholin yhteiskäytöstä sekaisin olevan ihmisen - lähimäisen, enkä pysähdy auttamaan? Ajattelen, etten voi auttaa, hän voi olla väkivaltainen, hän on itse aiheutanut tilanteensa ...

Jos ja kun todellakin on näin (valitettavasti aivan liian paljon kuulemme ja luemme uutisia hylätyistä ihmisistä), onko ihmiskunnalla mahdollisuutta?

Voit ehkä ajatella, että onpa synkkiä ajatuksia näin aurinkoiseksi päiväksi!

Ovathan ne; synkkiä, mutta niin totta. Juhannuksena lenkkeilin tyttäreni ja koiramme kanssa, löysimme bussipysäkiltä maassa makaavan miehen vierellään toinen sekaisin kaikenlaisista aineista. Läheisestä talosta oli soitettu useampaan kertaan hätänumeroon: nuori mies tarvisee apua, hän on tajuton, varmasti erilaisten aineiden vaikutuksen alainen ja täydessä auringonpaisteessa tien vieressä. Seisoimme tarkaillen ja odottaen puolitoista tuntia, soitimme useita kertoja hätänumeroon, meille luvattiin apua olevan tulossa. Lopulta vajaan kahden tunnin odotuksen jälkeen lähdimme kotiin saatuamme varmistuksen, että läheisen talon asukkaat seuraavat tilannetta pysäkillä. En tiedä kauanko nuorella miehellä kesti päästä hoitoon, sillä hoitoa hän selvästi tarvitsi. Vaikkakin tila oli itseaiheutettu, on hänen elämänsä tärkeä! Hän tarvitsi apua, ehkä vatsahuuhtelun, ehkä psykolokin apua ongelmiinsa, ehkä sosiaaliviranomaisen apua elämän raiteille saamiseksi. Saiko hän apua? Toivon todella niin.

Meillä kaikilla on monenlaisia tarpeita. Tarpeita, joihin tarvitsemme apua, tukea ja ohjausta. Viikonloppuna huomasin itse olevani varsin uupunut, väsynyt ja onneton. Tämä kesä on ollut minulle fyysisesti ja henkisesti melko rankka, olen saanut kohdata omat rajani ja rajallisuuteni. Olen saanut huomata, kuinka tärkeitä oman jaksamiseni kannalta ovat lähimmäiset lähimmäiseni. Yksin en ole kokonainen, olen vaillinainen. Toisaalta oli ehkä hyvä tunnustaa ja näyttää rehellisesti, minulta ei ehkä nyt odoteta täydellistä suoritusta, jaksamista kaikenlaisissa tilanteissa. Onneksi minulla on rakastava perhe ympärilläni ja hiukan kauenpanakin - saan apua lähimmäisiltäni. Ehkä vielä joskus saan olla itse tukemassa ja auttamassa lähimmäistäni, omien taitojen mukaan. Ilman, että siitä tehdään suurempaa numeroa...

Muistan kuinka isovanhempani kertoivat minulle naapureistaan ja kyläläisistään, tarinoita - totuuksia ihmisistä, jotka olivat aina valmiita auttamaan. Kaikissa tilanteissa! Yksi tarina on erityisesti jäänyt mieleen: vaarini oli sodan aikana jo pitkään ollut nälissään rintamalla. Hän oli yksin vartiossa, kun vain venäjää puhuva mummeli toi leipää hänelle - viholliselle! Hätä ja avuntarve ei ole politiikkaa, se on todellakin lähimmäisen huomioimista juuri siinä tilanteessa, missä hän sillä hetkellä on!

Tänään saamme ehkä apua omalta perheeltä, lähimmiltä sukulaisilta ja ystäviltä, jos vain kehtaamme pyytää. Minua on onneksi siunattu ihmisillä, joilla on herkät tuntosarvet aistimaan sanattomankin avunpyynnön. En voi heitä kyllin kiittää!

Toivon jokaiselle lähimmäisiä, vieraitakin, auttamaan ja tukemaan hädässä. Emme vain kerta kaikkiaan voi odottaa viranomaisia apuun. Peräänkuulutan tässä talvisodan henkeä: "kaveria ei jätetä!" Meidän, tämän kiireisen ajan ihmisten, on opeteltava löytämään itsestämme Laupias Samarialainen tai talvisodan henki: jokainen lähimmäinen on lähimmäiseni! Leipää voi antaa vihollisellekin ja ehkä samalla kosketuksen olalle: "välitän sinusta, autan sinua, olen kanssasi tässä ja nyt"!

Ajatukseni ovat taineet tarttua koiruliimmekin. Pienenä kevennyksenä tähän: Hugo pelasti tänään kääpiöspinserin linja-auton alta. Pieni koira juoksi pitkin ajotietä, Hugo jäi odottamaan ja johdatti koiran pois vaarasta. Tämän on harvinaista siksi, että yleensä tuon rodun edustajille Hugon on ihan pakko haukkua ja näyttää olevansa iso! Sain houkuteltua pikkuisen namupalojen avulla turvallisesti omaan kotiin, pelästyneen perheen luo. Voi surua, jos jotain pahaa olisi käynyt! Onneksi osuimme paikalle =)

Sydämeni on taas kerran täynnä kiitosta tästä kauniista päivästä - elämästä ja omistani! Toivottavasti niin on myös sinulla - lukijani.