Matkalla.. maailmaan ja mieleen

Hurautimme Annan kanssa tänään heti aamusella Hollolan ja Vääksyn kautta Lahteen. Kilometrejä ja yhden sukan saimme (minä sain, Anna ajoi) aikaiseksi lämpimällä matkallamme...

Oli ilo nauttia taas yhdestä "lapsosesta", Annasta, muutaman päivän ajan. Teimme yhdessä töitä kotona ja laiskottelimme, juttelimme ja olimme hiljaa yhdessä - kahden päivän ajan laatuaikaa naisten tapaan. 
En silti (nautinnollisen laatuajan jälkeenkään) antaisi lapsistani yhtään pois, kyllä joukolla on kaikki niin paljon kivempaa!Olen sielultani ison perheen äiti, sydämeeni mahtuu monta. Tämän kesän aikana olen saanut nauttia jokaisesta lapsestani yksin ja tietenkin yhdessä, olen nauttinut jokaisesta hetkestä heidän kanssaan aivan erityisesti. Tämä voi olla niitä viimeisiä kesiä, jolloin kaikki ovat kotona asumassa tällä kokoonpanolla. Isompien matka omaan elämään on alkamassa ja alkanutkin jo pienin askelin.

Jäinpä taas tänään miettimään yhtä sanaa: matkalla...
Teemme koko ajan jonkinlaista matkaa: elämässä, omassa itsessämme, lapsien kehittyessä, koulutiellä, työssä ja avioliitossamme. Unohtamatta tietenkään ihan konkreettisia paikasta a paikkaan b siirtymisiä.

Kuitenkin ehkä kaikkein mielenkiintoisimpia ovat matkat, joilla emme varsinaisesti koe olevamme; kasvamiset, kehittymiset, henkiset ja fyysiset muutokset. Kaikki ne ovat matkoja, joita meidän on tehtävä tämän vaelluksemme aikana.

Yhden matkan tein yhdessä Annan kanssa maanantaina. Pakkasimme pikkupoikien (toinen yli 180 cm ja toinen yli 170 cm - mutta silti vielä mielessäni niin pieniä) huoneesta pois satukirjat ja kaikenkirjavat lelut: pikkuauto, lennokit, legot, junaradat ja lautapelit (lapselliset). Saimme saldoksi kuusi Ikean pahvilaatikkoa. Miten ihmeessä sitä tavaraa on niin paljon, olemme kuitenkin muuttaneet muutaman kerran ja muutoissa olen aina karsinut rikkinäiset ja tarpeettomat pois... 

Poikien matka pikkuisista miehenaluista murrosikäisiksi on jo kovaa vauhtia alkanut. Toisen äänenmurros on joskus niin hellyttävää, äänen hallitseminen ei ihan vielä ole vakiintunut, möreys ei ole vielä tullut jäädäkseen. 
Yläkoulun alkaminen taitaa jännittää minua enemmän kuin nuorta miehen alkua, hyvä niin. Tuntuu kummalliselta, että enää tarvitsee hankkia koulutarvikkeita vain kahdelle, niin tämä peruskoululaisperheemme kutistuu. Poikien tulevaisuuden toiveiden jäsentyminen ja tavoitteiden asettaminen tuleville kuukausille on ollut minullekin opettavaista. Heillä todella on vahvat mielipiteet omista vahvuuksistaan ja valmiuksistaan, jo nyt! Minusta tuntuu, etten tienyt omista vahvuuksistani vielä yläkoulun päättyessä yhtään mitään, tiedänkö vieläkään?

Poikien viimeiset lomaviikot ovat vierähtäneet serkkujen kanssa puhtaassa Päijänteessä melskaten. Epäilin jo mahdollista suomujen muodostumista ihon tilalle, niin paljon he ovat uineet päivittäin ja ehkä vielä vähän myös öisin. Serkkujen ja muiden kadun "lasten" seura on tehnyt hyvää: pojat ovat päivettyneitä ja väsyneitä sekä kummallisella tavalla kasvaneita itsenäisyyteen. Kaikesta ylenpalttisesta ohjelmasta: veneilystä, elokuvista, uinnista, retkistä ympäri Asikkalan kuntaa pyöräillen ja välillä kai kävellen, on rakennettu unohtumattomia muistoja. Loma on varmasti ollut siis onnistunut, niinhän me aikuisetkin tapaamme olla uupuneita lomien ja matkojen jälkeen. 

Antin matkaa kohti MM-kilpailuja Moskovassa olen saanut seurata koko tämän vuoden ajan, välillä iloiten ja välillä peläten lapsosen puolesta. Äitinä sitä näkee pojan pienempänä kuin hän onkaan. Pelko pettymyksistä painaa äidin mieltä (ainakin minun) ihan yhtä paljon, kuin silloin joskus hiekkalaatikolla...
Matkaa siis tämäkin: ei niin pienen vauvan kasvaminen mieheksi ja edustamaan Suomea kansainvälisissä kilpailuissa, on ollut uskomaton. Mietin usein, miten on mahdollista, että minun lapsessa asuu urheilija? Näkeehän äidistä, etteivät lenkkipolut ole olleet ensimmäisenä mielessä ennen kuin Hugo ilmestyi perheeseemme. 

Nyt siis jännitämme 
perjantaita ja ensimmäistä mm-kisavetoa; uskomme tietenkin omaan poikaamme, tiedämme hänen tekevän enemmän kuin parhaansa ja elämme koko 200 metrin matkan hänen kanssaan täältä kaukaa koti Suomesta. Niin se vain on, että sydän on siellä, missä pienet taapertavat (vaikka olisivatkin jo miltein kaksimetrisiä ja aikuisia ja kilometrien päässä - melkeinpä tavoittamattomissa).

Olen tehnyt myös matkaa omaan mieleeni. Olen yrittänyt ajatuksissani luopua yhdestä ja iloita toisesta. Virkkaaminen voi olla mennyttä, mutta neulomisen sormeni muistavat. Onneksi pian on syksy: pitsiliinoille ei ole enää niin suurta kysyntää, nyt toivotaan uusia sukkia venähtäneisiin jalkateriin. Minua myös lohduttaa ajatus, että aina löytyy jotain uutta tehtävää, kun joutuu luopumaan jostain itselle kovin tärkeästä. 

Luopuminen ja uuden löytäminen on ollut tämän viikon teema ja matkakohde. Onneksi saan pitää vierelläni matkallani kaikki rakkaani: ystäväni ja perheeni. 



Meillä kaikilla on vielä kesää jäljellä, matkaa tässä ihanassa ja lämpimässä Suomen suvessa. Näiden lämpimien ja valoisten päivien muisto auttaa sitten kylminä talven päivinä jaksamaan... ainakin toivon niin.

1Kor 16:14 "Kaikki, mitä teette, tapahtukoon rakkaudessa."
Tässä meidän jokaisen matkalle paras neuvo - ikinä!