Toiveita, toiveita, toiveita

Viikon päästä on jo Joulupäivä!

Kyllähän tämän jokainen äiti, isä, täti, setä, mummi ja kummi tietävät. Silloin on aikuisilla lupa hengähtää; sitä on onnistuttu joululahjojen kanssa hyvin tai huonosti. Riippuen ehkä lompakon paksuudesta tai luottokortin venymismahdollisuuksista.  Lelulehtien tarjonta  on muuttanut pienien lahjatoiveita moneen kertaan (itse heitin niitä pahimpaan aikaan suoraan roskikseen, enää niin ei onneksi tarvitse tehdä). Erilaiset tarpeet ja toiveet ovat muuttuneet moneen kertaan, aina vallitsevan mainoksen mukaan. En yhtään ihmettele, jos vanhemmilla on joulun aiheuttama ähky ja epätoivo.

Entä jos tavarapaljous on turruttanut meidät? Entä jos enää ei jaksakaan maleksia kaupoissa, etsien jotain ostettavaa (mitä ei varsinaisesti kukaan tarvitse)? Entä jos oikeasti kuluttamisen katto on saavutettu ja nyt pitäisi keskittyä todellisiin toiveisiin? Entä jos onnen, rauhan ja rakkauden löytämiseen ei enää tarvitsekaan rahaa?

Minusta on tainut tulla pahimmanlaatuinen jouluromantikko, höperyyden lisäksi. Hartain toiveeni tälle joululle on rauhallinen ja koko perheen yhteinen aika: ruokaillen, kahvitellen, kirjoja lukien, suklaata ja marmelaadia syöden sekä loppujen lopuksi lenkkeillen kaikki kalorit pois!

Parasta kaikessa olisi onnnellinen yhteiselo...

Lasten ollessa pieniä, luulin (tiesin) heidän tarvitsevan kymmeniä lahjoja. Useimpia niistä he eivät edes oikeasti tarvinneet, tuskin edes muistavat saaneensa. Aina lahjoissa oli yksi ylitse muiden; sillä leikittiin joulun pyhät, sen kanssa nukuttiin ja se piti ehdottomasti ottaa mukaan kyläreissuille. Mihin me oikeasti tarvitsimme niin paljon paketteja, kun niille ei ollut edes tarvetta? Yksi olisi riittänyt!

Kuuntelin uutisista, kuinka minun ikäiseni mies kertoi olevansa pettynyt, jos saa kuusen alta vain ja ainoastaan mummon tekemät villasukat! Olisipa minulla vielä mummo tekemässä villasukkia. Enpä olisi uskonut näin sanovani, mutta olisin varsin onnellinen, jos saisin neulotut villasukat lahjaksi. Miksi? Syntyyhän niitä itseltäni koko ajan liukuhihnalla?

Kerronpa hiukan filosofiaani tässä villasukka-asiassa:

Tehdessäni sukkia, niille on jo ajatuksissani löytynyt uusi omistaja ensimmäisestä silmukasta lähtien. Kuvioiden piirtyminen puikoille riippuu juuri hänestä, kenelle sukat lähtevät. Ajattelen ja neulon...
Sukkien mukana lähetän omat ajatukseni lämmittämään lahjan saajan jalkoja ja mieltä. Kunpa vielä joskus saisin sukat tai lapaset, joiden tekijä on ajatellut juuri minua tehdessään ja antaessaan aikaansa puikoille, langoille ja kuvioille.

Olen viime päivinä muistellut erästä joulua, olin noin kymmenvuotias. Sain mummoni tekemät lapin tumput, mustapohjaiset ja kuviot keltaista, punaista ja oranssia. Muistan ihailleeni tumppujani matkalla joulukirkkoon... ne lämmittivät ihanasti ja olivat niin hienot! En muista mitä muuta silloin sain...varmasti jotain tarpeellista ja ehdottoman tärkeää.

Toiset villaiset, mitkä ovat jättäneet mieleeni jäljen, ovat vaarini talvisodan aikana neulomat sinapinkeltaiset (oikeasti aika kauhean väriset) sukat. Väristä huolimatta niin rakkaat! Taisin olla melkeinpä neljäkymmentä, kun surullisena heitin hyvin palvelleet ja paikatut sukat roskiin. Vaikka vaarini ei ollut tehnyt sukkia minua varten, niiden mukana kulki tarina selviämisestä, välittämisestä ja rakkaudesta toista ihmistä kohtaan.

Olen onnellinen, että sain pitää niitä sukkia melkeinpä kolmen vuosikymmenen ajan... Surullinen olen, koska mummoni lapin tumput ovat kadonneet...

Poikkeuksena tähän tietenkin ovat kaikki ne sukat, jotka ovat lähteneet uusiin, tuntemattomiin koteihin. Silti ajatukseni, lämpöni ja rakkauteni käsitöitä kohtaan on matkannut uuden ihmisen luo toivottavasti lämmittäen lahjan saajan mieltä ja jalkoja =)

Joulun todellinen sanoma unohtuu kaiken tavarapaljouden, kiireen ja kiukun alle. Toinen ihminen on paljon tärkeämpi kuin kymmenen uutta tavaraa..  Tärkeintähän on lähimmäisyys, eikö vain? Jouluna ei pitäisi kenenkään olla yksin, eihän?

Kaikkein helpoin ja halvin toive toteuttaa tänäkin jouluna on osoittaa rakkautta, huolenpitoa ja lämpöä toiselle ihmiselle.

Minulle helppoa on neuloa ja virkata (olet ehkä huomannut). Välimatka on pitkä, joten joulun henki välittyköön käsitöideni kautta lahjan saajalle, niin ainakin toivon. Toivottavasti ei kukaan ajattele saavansa niitä tylsiä sukkia taas...sillä voi olla joskus päivä, jolloin yhdet sukat tai tumput piirtyvät kaipauksella mieleen eikä niiden tekijää enää ole.

Freya 13.12.2014

Toivottavasti osaan tänä jouluna antaa rakkauttani sopivassa suhteessa koko perheelleni sekä unohtaa kiireen... Mitään ei ole pakko ehtiä tehdä, tunnelma on tärkeintä! Sitä ei voi etukäteen valmistaa...

Joulun odotus on melkeinpä yhtä ihanaa kuin itse joulun juhlapäivät! Saan muistella, ajatella ja toivoa ihan niin paljon kuin vain jaksan - luvalla.

Yksi toiveeni ehkä toteutuu tänä vuonna: jouluna saattaa olla lunta täällä meilläkin!