Onnellinen lapsuus = onnellinen aikuisuus

Onkohan sen niin, että onnellinen lapsuus = onnellinen aikuisuus?

Niin haluan uskoa, sillä oma lapsuuteni oli onnellinen. Ympärilläni oli kahdet rakastavat isovanhemmat: Lahden Hirsimetsäntiellä mummi ja vaari sekä Jalkarannassa mummo ja pappa. Näin jälkeenpäin voin sanoa, että erilaisuudessaan he ovat antanneet varsin hyvät eväät elämään tukien vanhempiani kaikin mahdollisin keinoin. On ollut hyvä kasvaa erilaisten ihmisten, tapojen ja perinteiden täyttämää lapsuutta. Minulle tärkeitä ihmisiä heistä jokainen, mutta kaksi heistä: mummo ja vaari ovat erityisesti vaikuttaneet minuun. Kaikki heistä olivat karjalaisia, mummo ja vaari opettivat eniten minulle perinteitä nykyisen Suomen rajan toiselta puolen kertoen omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Heidän kaikkien arvomaailma on vaikuttanut minuun voimakkaasti sekoittuen omaksi arvomaailmakseni, jota jaan ja jatkan mieheni kanssa omilleni.

Vaarin kanssa olin hyvin paljon rippikouluikäiseksi saakka. Valitettavasti lukion ensimmäisellä luokalla jouduin hyvästelemään itselleni niin rakkaan ihmisen. Ensimmäinen ero tuntui tukahduttavalta. Onneksi jäljelle jäi mummo, joka ymmärsi minua ja jaksoi kuunnella murheitani tukien sekä kannustaen. 
Taisimme vaarin kanssa olla erottamattomat, niin ainakin minusta tuntuu tällä hetkellä. Yhä edelleen muistelen häntä lämmöllä ja hänen kanssaan viettämiäni hetkiä (johtunee ehkä siitä, että yksi lapsistani muistuttaa vaariani hyvin paljon, ulkoisesti heillä on jopa samanlaiset otsakiharat). Vaarini jaksoi loppuun saakka kuunnella kiukutteluani hermostumatta, hänellä oli varattuna minulle yllätyksiä tullessani koulusta. Kukaan ei osaa tehdä niin ihania lihapiirakoita ja leipiä, kuin hän teki. Voitko kuvitella, että vaarini opetti minut myös neulomaan: ensimmäinen työni oli hattu nukkevauvalleni ennen talvea (taisin olla viisivuotias). Kukaan ei ollut ajatellut, että vauvalleni voi tulla kylmä nukenvaunuissa, jotka olivat palvelleet jo äitiäni ansiokkaasti. Vaari ajatteli ja ymmärisi hätäni! 
Hänen kanssaan sain tutustua monenlaisiin ihmisiin, jotka ovat jättäneet jälkensä minuun. Anselmi-setä (hän ei ollut minulle sukua) on ehkäpä ollut mieleenpainuvin: pitkän harmaan partansa kanssa hän saapui mummille, soitti ja opetti minulle kanteleen saloja sekä lauloi. Muistikuvat hänestä ovat voimakkaat ja rauhan täyteiset.

Mummoni sain pitää aikuiseksi saakka. Kaikki lapseni ovat saaneet tutustua häneen. Mummoni oli karjalainen emäntä parhaimmillaan. Pöydässä oli aina vähintään seitsemän sorttia eikä sokeria ja kermaa koskaan laskettu mukaan! Minulle on jäänyt mummon huushollaaminen vereen; rakastan ruoanlaittoa, käsitöitä, kodin kauneutta ja puutarhaa. Kaikki verenperintönä mummoltani!
Lukiolaisena mummostani tuli minulle hyvin tärkeä, sillä hän ymmärsi nuorta mieltäni. Hän osasi kuunnella ja löytää juuri oikeat sanat sekä iloon että suruun. Melkoista elämänviisautta, jota toivoisin itselläni olevan vielä jonain päivänä! 
Mummostani olen nähnyt unia todella paljon viime aikoina. Halaan hänen jauhoista esiliinaansa ihanassa Ali-Marttilankadun keittiössä ja saan käteeni juuri paistetun karjalanpiirakan. Tiedän, että mummolla on jo turpoamassa lettutaikina pihalla paistettavaksi sekä itsetehtyä mansikkahilloa. Unessa aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, nurmikko vihertää, kukat kukkivat täydellisissä kukkapenkeissä, omenat kypsyvät hyötypuutarhassa ja leikkiankat uiskentelevat uima-altaassa. Minä istun leikkimökkini kivirappusilla ja odotan...

Tänä aamuna heräsin taas kerran onnelliseen tunteeseen ja melkeinpä juuri paistettujen lettujen tuoksuun. Tunne lapsuudesta on niin voimakas ja todellinen, että aistin sen vielä valveilla ollessanikin. Todellista onnea ja turvallisuutta, joka on kantanut ihan tänne saakka =)

Saan olla onnellinen, että minulla on muistoja, jotka ovat täynnä onnea, iloa ja rakkautta. Monella tämän ajan lapsella ei niin ole! Surullisena olen saanut lukea erilaisista lasten kohtaloista; hylätyistä ja rakkaudettomista ihmistaimista. Vaikka 70-luvulla ei taloudellinen tilanne varmastikaan ollut monessa perheessä yhtä hyvä kuin tänään melkein kaikilla, lapset saivat olla lapsia ilman pelkoja ja murheita. Leikimme pihoilla ja metsissä, meitä ei varoiteltu sedistä, jotka ovat pahoja pienille. Eväinä jokaisella mukulalla oli mehua samanlaisissa muovisissa pulloissa ja näkkileipää leivinpaperiin käärittynä. Eväät oli syötävä aina ennen kotiin menemistä, vaikkapa oman pihan isolla kivellä! Kuinka hyvää näkkäri ja viinimarjamehu olikaan.

Emme olleet lapsina eriarvoisia, niin kuin tänään lapset usein ovat. Melkeinpä jokaisella perheellä oli kaupunkialueella pieni palsta, jossa viljeltiin ja kasvatettiin kaikenlaista: perunoita, porkkanoita, salaattia, retiisiä, sipulia, avomaankurkkuja ja punajuuria. Taisi siellä olla kehäkukkia, ruiskaunokkeja ja hajuherneitäkin oikeiden herneiden joukossa. Äidin ja isän kanssa vietimme yhdessä aikaa palstalla Aina meitä ei huvittanut kantaa vettä viljelyille, vaan oli paljon kivempi katselle ohi kiitäviä junia tai seikkailla radan toisella puolella olevassa metsässä. Turvallista yhdessäoloa ilman huvipuistojen valmista ohjelmatarjontaa!

Muutama vuosi sitten sain vierailla lastenkodissa vähän ennen joulua viedessäni heille joulutervehdyksen. Jäin silloin miettimään ja mietin yhä lapsia, jotka viettävät joulun juhlaa lastenkodissa puuroineen ja lahjoineen. Minkälaista tukea lasten vanhemmille olisi pitänyt tarjota, että perheet olisivat selvinneet nykyisistä paineista ja voisivat olla yhdessä? Miksi yhteiskuntamme unohtaa pienimmät? Lapsissa on tulevaisuus, joten heitä ei missään tapauksessa pitäisi unohtaa ja perheitä pitäisi tukea selviämään arjen haasteista kotiin auttaen, opastaen ja näyttäen mallia selviämisestä.

Omassa lapsuudessani tukiverkkona toimivat isovanhemmat, kummit, sedät ja tädit sekä yhteisö, pihapiiri, jossa asuimme. Tänään perheet ovat kaukana toisistaan ja yhteisöllisyys on melkeinpä täysin kadonnut. Oletko koskaan käynyt lainaamassa naapuriltasi kananmunia tai sokeria? Tai oletko voinut pyytää itsellesi vielä vierasta naapuria hetkeksi katsomaan oman lapsesi perään hiekkalaatikolla? Tai voitko poiketa yllätysvierailulle? Silloin ei todellakaan sovita vierailua etukäteen, vaan yllätetään talon väki lämpimäisin tuliaisin. Ei se vaan enää välttämättä onnistu. Taidan olla viimeistä sukupolvea, joka on saanut nauttia ajatuksesta "koko kylä hoitaa ja kasvattaa"- oikeasti, ei vain puheen tasolla.

Monesti ajattelemme, että vanhat tavat eivät voi olla hyviä. Vanhat tavat ja perinteet ovat kuitenkin parempia kuin "pussillinen uusia". Useat sukupolvet ennen tätä some-sukupolvea (minkä keskellä me 70-lukulaiset rasavillit nyt elämme), ovat eläneet samoin kuin ennen heitä tehtiin. En väitä, etteikö kehitystä saisi tapahtua; vaan väitän, että kaikkea ei pitäisi unohtaa ja heittää roskakoppaan.
Meidän pitäisi valita parhaat tavat päältä, lisätä jotain uutta ja muistaa yhteisöllisyys muuallakin kuin sosiaalisessa mediassa. Somessa notkumalla ihmisten läheisyys katoaa... on paljon upeampaa keittää kahvit ja leipoa kakut, nauttia hetkestä yhdessä ystävien kanssa lasten pyöriessä jaloissa. Lapsille parhainta tekemistä on leikkiä ystävien kanssa äidin ja isän ollessa riittävän lähellä, turvallisen matkan päässä. Onnellisia muistoja syntyy tunnelmista, tuoksuista, läheisyydestä ja ystävyydestä. Onnellisia aikuisia kasvaa samoista asioista, tasapainoisuuteen ei pääse somessa, vaan yhdessä eri sukupolvien kanssa toisia tukien ja kantaen.


Nyt tämän äidin on aika palata perheen pariin; saunoen poikien kanssa. Iltateelle olemme sytytäneet jo kynttilöitä, aurinko on paennut sadepilvien taa. Se ei meitä haittaa, saammehan olla yhdessä tehden muistoja, jotka kantavat vuosien taa.