Luontopolulla

Eilen päätin uhmata ps3- ja iPad-laitteita. Iltapäivän yhteinen retki Suvisaariston luontopolulle oli ohjelmassa. Jouduin toki hiukan suostuttelemaan poikia, Anna innostui ajatuksesta heti.

Alun vaikeuksien ja pienten kiukuttelujen (tämä on jo koulussa nähty) jälkeen, sain nauttia kauniista luonnosta yhdessä ihanien lapsieni ja heidän hymyjen kera. Mikä voi olla oikeasti parempaa yhteistä tekemistä, kuin lähteä monimuotoiseen metsään ihailemaan luonnon ihmeitä. Aivan mielettömän upean reitin varrella oli opasteita alueen kasveista ja eläimistä, luimme ne tarkkaan.

Ensimmäisen yllätyksen koin suoalueella, suopursujen nuput olivat hyvin pullollaan, tuoksu oli huumaava. Sainpa syyn muistella isoäitiäni, hän ihaili suopursuja, niiden kauneutta ja erityisesti ihanaa tuoksua.


En ollut aikaisemmin ajatellut, että suoalueita olisi näin lähellä kotiamme. Meren ranta-alueiden kosteikot ovat toki meille tuttuja, niitä täällä riittää. Toki Nuuksiosta (kaikkien tuntemasta luonnonpuistosta) löytyy kaikenlaista metsämaisemaa; nyt oli ajatuksena nauttia lähialueista, vartin matkan päässä kotoa. Nuuksioon voimme tehdä sitten toisen kerran retken, ehkäpä kesällä.

Lapsille ja Hugolle pitkospuilla käveleminen oli tietenkin helppoa kuin heinän teko. Minulle näköongelmaisena se oli hiukan haastavaa, harmaantuneiden puiden pinnanvaihtelut olivat vaikeita erottaa, alkukankeuden jälkeen sekin alkoi sujua. Luotin lähinnä edelläkulkijan antamaan malliin!
Tuntuipa hassulta... Olin yllättynyt, kuinka reippaasti etenimme, Hugon johdolla. 


Hugon nenään taisi kantautua hirven, valkohäntäpeuran ja mäyrien tuoksuja, niin kova oli vauhti ja nenä nuuskutti koko ajan pitkospuita sekä maata pitkin. Emme tavanneet koiria kummempia eläimiä, mutta kuulimme kaikenlaisista kohtaamisista "villi" eläinten kanssa. Hauskaa, sillä Länsiväylälle ei ole matkaa kuin alle puoli tuntia.

Ihailimme upeita uusia telkän pönttöjä rantametsikössä, emme häirinneet pönttöjä, siellähän saattoi olla äiti hautomassa tulevia pienokaisiaan. Ihmettelimme kuitenkin upeita uudenkarheita pönttöjä, joita oli sijoitettu rannan läheisyyteen.

Luulen, että rikkumaton luonnonrauha oli lepoa meidän jokaisen aivoille, sielulle ja mielelle. Lepakkometsän, vanhojen väkkärämäntyjen, jääkauden muovaamien kallioiden, lehtometsien ja mäntykankaiden sekä meren että rantakallioiden läpi kävellen, ainakin minä jätin matkalle kaiken päivän painolastin. Toki olo keventyi pitkästä kävelymatkastakin, mutta se kaikki kauneus ympärillämme hämmästytti ja kummastutti. Sain taas monen monta syytä olla kiitollinen; luonnonläheisyys on voimavara, jota emme välttämättä aina muista käyttää apuna arjen jaksamiseen. Lähtemisen vaiva voittaa monesti ja on helpompi jäädä kotiin sohvalle telkkarin ääreen..