Mäyräkoira - Hugo

Siitä se ajatus sitten lähti - olenhan minäkin ok, tällaisena karkeakarvaisena kääpiömäyräkoirana!

Synnyin elokuussa 2012, pian täytän siis kaksi vuotta!
Perheeni kävi minua katsomassa ensimmäisen kerran, kun olin silmäni avannut! Olipa riemullista köpötellä huterilla jaloillani heidän luokseen. Veljeni ei ollut niin vikkelä, minä ehdin ensin! 

Minulle oli valittu nimikin jo. Tiukkojen neuvottelujen jälkeen perheeni oli alkanut kutsua minua Hugoksi, taisin vielä silloin kellua turvallisesti äitini vatsassa!
Kasvattajani kutsui minua myös Hugoksi, joten opin nopeasti ymmärtämään, mitä se saman hokeminen tarkoitti. 

Kahdeksan viikon vanhana minut haettiin tulevaan omaan kotiini. Automatka oli pelottava, itketti kovasti. Sain istua uuden mamini sylissä hellittävänä ja tunnin matkalla helpotti: nämä taitavat oikeasti välittää minusta!

Uudessa kodissa minua odotti sama pesä, jossa olin äitini kanssa köllötellyt, olivat ihmiset ymmärtäneet ottaa sen mukaan! Ihana, tuttu tuoksu seurasi mukana, ovatkohan veljeni ja äitini täällä uudessa paikassa myös?

Minulle oli varattu kasapäin leluja tutkittavaksi ja ihan omat ruokakupit! Kummallista, ettei kukaan tullut sörkkimään ruokiani ja vettäni. Leikin, piilottelin ja nukuin suurimman osan päivistäni. Iltaisin iski ikävä! Missä minun äitini on, tahdon kotiin! Täällä on kyllä ihan kivaa, mutta haluan äidin viereen nukkumaan. Nämä ihmiset yrittävät selittää, että nukun yksin, lattialla, omassa pesässäni! Onneksi uusi mamini ei jaksa valvoa öisin... Millainenkohan hän on ollut omille pennuilleen?? Kolmantena itkuyönäni hän nukahti istualleen ja minä kömmin lämpöiseen sänkyyn tyynyn päälle nukkumaan! Täältäkin löytyi tuttu tuoksu, tälle minun mamini tuoksuu =) Enpä ole sen yön jälkeen juuri muualla nukkunut, mamin tyyny on paras paikka! Ja on joku lähellä ketä voi suukottaa keskellä yötä ja varmasti mamini tykkää päähieronnoista öisin, tassunihan ovat niin sopivat juuri siihen...

Syksyn tullen mamini aloitti kummallisen harrastuksen: puikot heiluen lankakeristä syntyi sellaisia sukkia. Niitä oli melko paljon ja minusta ne ovat ehkä vielä parempia kuin lankakerät. Niiden päällä on niin pehmoista nukkua, eikä sovi unohtaa taaskaan oman mamin tuoksua. Näistä sukista en siis luovu! Joudun puolustamaan sukkiani, kun ihmiset ottavat ja laittavat niitä omiin jalkoihinsa, eihän se käy!!
 

Ensimmäisenä talvena ihmettelin sitä valkoista sadetta. Iltaisin katulampun valossa yritin ottaa hiutaleita kiinni, mutta kovin ovat lentävää sorttia - nämä lumihiutaleet. Syksyn lehtileikit vaihtuivat lumileikkeihin. Minusta on äärettömän kivaa peuhata lumessa. Jalkani ovat vain niin lyhyet, että kovin syvään hankeen en voi mennä. Onneksi perheessäni on näitä innokkaita poikia, he kyllä tekevät minulle polkuja puutarhaan - ja tunneleita! Onpa tämä hauskaa, kunpa vain ei olisi aina niin kylmä.

Mamini taitaa rakastaa minun lisäkseni näitä käsitöitä. Tällaisen ihanan tyynyt hän virkkasi - ihan vain minulle! Eipä ole kavereillani pitsityynyjä, joiden kanssa nukkua - en kyllä ole ihan varma oliko tämä alun perin tehty minulle, minun tämä nyt kuitenkin on!! Pienempänä piilottelin täällä tyynyn alla, nyt isona poikana tyyny on juuri sopiva nukkumiseen. Siihen mahdun kokonaan tai voin lepuuttaa siinä päätäni ihan niinkuin ihmiset tekevät- hauskaa hommaa, nukkua milloin missäkin! Antavat minun rauhassa uneksia, lepuuttelen välillä silmiäni ja huijaan ihmisiä, ei minua huvita lähteä lenkille aina kun he haluavat! Vesisateella mielestäni on jokaisen oltava lämpöisessä kopissaan pehmeän peiton päällä ja odottaa parempaa. Lauletaanhan, että myrskyn jälkeen on poutasää. Jos ei ole minkään sortin hätä, niin onko oikeasti pakko lähteä sateeseen, odotetaan parempaa säätä! Ei muuten Arttukaan ole ulkona, jos sataa... Arttu on muuten minun hyvä mäykkiskaverini. Ensimmäinen, josta tuli minun ystäväni. Odotan häntä joka aamu seitsemän jälkeen aamulenkille, kuulen haukun ja tiedän, että nyt on kiire. Täytyy aina hoputtaa mamia tai sitten Annaa. Aamulenkki yhdessä on parasta mitä tiedän!

Viikki

Ihmiset ovat puhuneet, että muutaman kerran olen aiheuttanut heille ylimääräistä huolta ja vaivaa. Tänä talvena sairastuin ihan yhtäkkiä keuhkokuumeeseen, olin vielä illalla ihan terve ja virkeä, yöllä nousi kova kuume ja minun oli vaikea hengittää. Mamin mielestä muistutin kalaa kuivalla maalla! Veivät minut sitten heti aamusta oman eläinlääkärini luokse. Hän teki parhaansa, mutta olin niin kipeä, ettei se ihan riittänyt. Sitten lähdettiinkin kovaa vauhtia Viikin yliopistolliseen eläinsairaalaan. Ihmettelin, kun mami itki niin kovasti matkalla ja sopersi korvaani, että minun pitää taistella ja jaksaa perille saakka! Olenhan lähes leijona, joten kyllä minulla riitti voimia vielä puolen tunnin automatkalle. Taisivat ajaa melko lujaa... Sairaalassa minut laitettiin happikaappiin, annettiin kaikenlaisia lääkkeitä tasuuni laitetun neulan kautta ja sain makoilla lämpöisen peiton päällä! Melkoisia taikureita nämä tätit ja setät: aamulla tunsin oloni jo niin virkeäksi, että päätin purra kaikkia minua lähestyviä vieraita. En kyllä varmasti halua syödä näitä ruokia! Tahdon kotiin, mamin luo! Voit kuvitella, kuinka onnellinen olin, kun kuulin mamin äänen; kiipesin hänen kaulaansa ja annoin pusuja niin paljon, että ymmärtää olla jättämättä minua toiste yksin vieraiden ihmisten luo. Kotona on kaikki niin paljon paremmin. Kauhean monen viikon ajan syöttivät minulle maksamakkaraa lääkkeillä, luulivat kai, etten tajunnut! Kyllähän minä tiedän miltä maksamakkara maistuu, ei ainakaan lääkkeeltä. Voi näitä ihmisiä!

Kevät ja kesä ovat tänä vuonna tulleet vauhdilla, nyt jo muistan mitä kaikkea luonnossa tapahtuu. Yhtä vain en muistanut; niitä valkoisia isoja lintuja ei saa jahdata! Erehdyin hyppäämään veteen yhden sellaisen viereen, voi sitä sähinän määrää. Minä ajattelin vain seurustella. Mami joutui pelastamaan minut, sillä vesi olikin kylmää ja se lintu aivan liian vihainen! Onneksi mami on rohkea nainen!

Ai niin! Sain muuten keväällä itselleni uuden kaverin mimmulaan. Ihastuivat vanhukset minuun niin kovasti, että halusivat itselleen koiran. Freya tulikin sitten lentokoneella Romaniasta! Olin häntä vastassa lentokentällä (käyn siellä muuten aikana usein - siellä on sellaisia isoja koiria, joille voi haukkua ihan vapaasti ja ne ei välitä minusta, kummallista). Freyan kanssa saan leikkiä aina koko päivän. Freya on vain melko raivostuttava tyttö välillä, ei ymmärrä levätä laisinkaan. Aina pitäisi jaksaa leikkiä... minua ei vain välttämättä huvita! No, täytyy näyttää tytölle paikka!

Meillä valmistaudutaan juhliin! Vessaankin on virkattu tällainen matto, minä kyllä olen ajatellut, että tämä on ihan minua varten

tehty. Eihän sitä siellä vessassa näe juuri kukaan =) Anna on puhunut jostan rusetista kaulaani, sellaista viritystä en itselleni halua! Minulla oli kerran se karmea kauluri kaulassa (leikkasivat minulta sen ainoa kivespussini syksyllä) ja toista kertaa en halua kaulani ympärille mitään kiristävää. Valjaissa on lenkillä ihan tarpeeksi kestämistä!

Niinpä niin! Tällaisia sitä on tapahtunut tähän mennessä... Nautin niin kovasti näistä ihmisistä perheessäni. Ymmärtävät rapsuttaa minua juuri oikeista paikoista oikeaan aikaan ja jos olen oikein tarkka, niin erään oven avautuessa saatan saada juustoa palasen- kunhan vain muistan katsoa ihmistä suoraan silmiin anovasti.

Olen siis kiertänyt tämän perheeni kokolailla häntäni ympärille, valtakunta on minun - mäyräkoira Hugon! 

ps. Vielä yksi juttu, tänään kävin äänestämässä - jo toisen kerran elämässäni. Näin paljon kavereitani, olivat tulleet tuomaan ihmiset vaaliuurnille. Olipa mukava seurustella auringossa...