En malta odottaa...
 |
| kukkapenkin yllätys 2012 |
Ei ole oikeastaan juuri kotitöitäkään... Pyykkiä tulee vähän, astianpesukone tarvitsee käynnistää vain kerran päivässä, ei tule hiekkaa sisään niin paljon, kaikkea on vain niin vähän.
Joku voisi ajatella, että nauti nyt hyvä nainen, elämäsi on kerrankin vähän helpompaa! Ei se vain niin mene!
Olen sielultani kanaemo tai leijonaemo, miten sen nyt ajattelee. Haluan suojella, huoltaa ja rakastaa omiani. Se on hiukan vaikeaa, jos välimatkaa on satoja kilometrejä.
Tutkin eilen ratamelojien kalenteria tarkkaan ja kirjoitin kalenteriin kaikki poikani kilpailupäivät. Hän tulee edustamaan Suomea Maailman Cupissa toukokuussa, mutta sitä ennen on muutama kilpailu melottava kokemukseksi ja kai myös vähän harjoitukseksikin.
Kun hän seitsemän vuotta sitten aloitti melontaharrastuksen, ei kukaan jaksanut uskoa sen jatkuvan näin pitkään. Kaikenlaista oli kokeiltu ja lopetettu. Hän löysi kuitenkin melonnasta lajin, johon taisi olla myös jonkilaisia lahjoja...
Kilpailujen kovetessa on jännittämiseni myös lisääntynyt. Tunnen melkeinpä fyysistä kipua, kun tiedän hänen olevan lähtöviivalla ja en malta millään odottaa, että hän tulee maaliin ja soittaa minulle sijoituksensa, toisinaan hyvällä mielellä ja toisinaan sitten ei. Haluaisin niin kovasti olla paikalla näkemässä, kannustamassa, tukemassa ja onnittelemassa, mutta ei se vain taida tänä kesänä onnistua kovinkaan monta kertaa.
Toinen poikani on kasvaa hurahtanut miehen mittoihin. Mieleltään vielä ailahtelevainen poikani on niin syötävän suloinen kaikessa murrosiässään.
En malta odottaa millainen herrasmies hänestä kasvaa! Saan yllättyä usein hänen järkevistä ajatuksistaan. Siitä, miten hän ajattelee erilaisista päivänpolttavista asioista. Hänelle on kehittymässä erityisen hyvä maalaisjärki.
Yläkouluun siirtyminen ei jostain syystä pelota minua hänen kohdallaan. Kahden ensimmäisen lapsen kohdalla ajattelin, etteivät he selviä isossa koulussa ja koulumatkoista keskellä kaupunkia.
He kuitenkin selvisivät jopa kouluun kohdistuneesta pommiuhkauksesta ilman sen suurempia haavoja sielussa, tosin minulla oli mahdollisuus olla heidän kanssa heti tapahtuman jälkeen. Nyt tuleva yläkoululainen ei mene keskustaan, vaan tähän ihan lähelle. Isompien jo testaamaan kouluun! Ja yläkoulujen turvajärjestelyt ovat muuttuneet sitten tragedioiden.
Järkevänä nuorena miehenä hän ei toivottavasti joudu kenenkään silmätikuksi, ei opettajien eikä koululaisten. Itse koulukiusaamisen kokeneena tiedän, ettei sen pahempaa kohtaloa ole, kuin joutua jonkun mielen tielle.
Nuorimmainen. Häntä olen ajatellut aina erityisen suojelevasti. Hän on rakenteltaan paljon hennompi kuin isoveljensä. Rauhallinen ja ajattelevainen poikani saa erityisen lämpöiset siunaukset päivittäin lähtiessään koulutielle. Hän on yllättänyt minut melkeinpä päivittäin; reippaudellaan, rohkeudellaan ja luonteellaan. Alkava murrosikä näkyy pieninä mielen purkauksina, mutta silti hän tuntuu vielä niin pieneltä...
Vielä neljä vuotta sitten en olisi uskonut, että hän kulkee bussilla kouluun ja muistaa tarkasti aikataulut. En olisi uskonut, että hän ei unohda läksyjään tai että hän hoitaa kaiken koulupostin aina minulle saakka. En olisi uskonut, ettei hän unohda koskaan kotiavaimia. On niin paljon, mitä en olisi uskonut! Hän on totisesti yllättänyt minut osaamisellaan ja koulumenestyksellään. Hänen ajatuksiaan kannattaa kuunnella ja niille pitää olla erityisesti aikaa, sillä hän ei tuo itseään esille, hän seuraa sivusta, ihan niin kuin minäkin...
Yksi on rohkea, yksi on vilkas ja yksi on ujo, kaikilla heillä on sydän paikallaan!
Toivottavasti olemme onnistuneet kasvattamaan pojista hyviä miehiä!
 |
Tiedän, että pian kaksikymmentä vuotias tyttäreni, onnistuu! Hänessä on niin paljon taistelijaa! Hän on taistellut lapsuuden sairauden, koulunkäynnin vaikeuksien kautta koulutusohjelmansa yhdeksi parhaimmista oppilaista. Hän voi olla hyvänä esimerkkinä omille lapsilleen taistelijasta; peräänantamattomuudesta ja onnistumisesta!
Hänen suuri sydämensä kätkee sisään veljet, jotka eivät ihan aina jaksa ymmärtää ja hyväksyä hänen huolenpitoansa. Olen turvallisella mielellä voinut jättää "pienet" hänen hoitoonsa, tietäen että kaikki sujuu hyvin.
En olisi uskonut silloin joskus tyttöä työntäessäni vaunuissa, että meistä tulee niin hyvät ystävät kuin meistä on tullut. Sain nauttia silloin hänen seurastaan ihanan aurinkoisena ja helppona vauvana ja nyt yhteiset hetkemme ovat muuttuneet kahden aikuisen naisen yhteydeksi. Vaikka hän on lapseni, on hän myös ystäväni.
Odotan malttamattomana heitä kotiin näin päivisin. Mitä sitten, kun he ovat kokonaan lentäneet pois pesästämme?
Olenko varustanut heidät kaikki sellaisilla taidoilla ja tiedoilla, että he pärjäävät maailmalla?
Varmasti me kaikki äidit pohdimme ja murehdimme lastemme puolesta heidän kasvaessaan. Taitaa vallan kuulua äitiyden yksiin ihanuuksiin, huoli ei koskaan katoa...
Kaksi maailmalla ja kolme pian kotona, hiljaisuus ja pysähtyneisyys katoaa pian. Hugon ja minun on syytä alkaa valmistautua: energiaa pursuaa pian ovista ja ikkunoista!
Kommentit
Lähetä kommentti