Kantoja ja tilkkutäkkejä

"On sängyn päälle levitetty tilkkutäkki suuri, nuo monenlaiset kauniit värit yhteen sopii juuri. Me erilaiset pienet tilkut liki toisiamme. Nyt ollaan suuri lämmin peitto yhtä Herrassamme." Näin lauletaan ainakin 80-luvulla suositussa riparilaulussa. 

Jäin miettimään noita laulun sanoja eilen illalla. Kuinka totta onkaan yhteys ihmisten välillä, kun vain annamme mahdollisuuden itsellemme ja toisille. Toisen hyväksyminen lähimmäiseksi on joskus niin vaikeaa, näemme ehkä liikaa itseämme toisessa ja se on vaikea hyväksyä tai toinen on ulkomuodoltaan ja tavoiltaan liian erilainen. Tein talven aikana neljä tilkkutäkkiä isoäidin virkkausneliöistä, enkä tehnyt yhtään samanlaista ruutua. Jokainen oli erivärinen, silmukoita oli yhtä monta jokaisessa ruudussa.
Niin kuin mekin, jokainen meistä on erilainen - rakennusaineet ovat samat kaikilla! 

Ajattelen tilkkutäkkiä kuin se olisi perheeni. "Jos tilkkutäkki jostain repee, suuri neula viuhaa. Taas kuroen tuon reiän umpeen joustavaa ja tiuhaa"- ristiriitoja syntyy, mutta meillä on mahdollisuus korjata niistä jokainen, jos vain haluamme. Oletko ajatellut, että kaikki riippuu juuri halusta? Halusta pyytää ja antaa anteeksi, halusta auttaa ja ottaa apua vastaan. 

Vielä 1900-luvun alussa ehkä vielä sotienkin jälkeen, naapuriapu oli monelle perheelle korvaamatonta. Isät olivat rintamalla tai ehkä haavoittuneena kotona ja äitien tehtävänä oli pitää koko talous pystyssä. Tänään isät ja äidit ovat lopen uupuneina töissä, lapset liian pitkiä päiviä päivähoidossa ja koulussa, isovanhemmat unohdetaan vanhainkoteihin. Jokainen yksin, omalla tilkullaan. 

Uuden sukupolvet ovat "aina viisaampia" kuin edelliset, näin ei mielestäni nyt ole. Äitien ja isien mahdollisuudet kasvattaa lapsensa itse ja pitää samalla huolta ikääntyvistä vanhemmistaan on täysin mahdotonta, ellet ole sattunut voittamaan lotossa. Tosin silloin huolena on ehkä rahojen sijoittaminen oikein, etteivät ne hupene yhtäkkiä =)

Yhteisöllisyys, josta paljon puhutaan eri politikkojan suulla, on harhaa. Emme pidä enää huolta toisistamme niin, että "täkki pysyy ehjänä." Myönnän kyllä, että joskus mietin olevani aivan liian kaukana omista vanhemmistani. Jos jotain tapahtuu? Välimatkamme ei ole pitkä, mutta 1,5 tuntia voi olla ratkaiseva aika - emme enää näe toisiamme. 

Eräs ystäväni puhui minulle omista tukiverkoistaan, jotka ovat niin tärkeitä hänelle, ettei hän voi edes kuvitella muuttavansa satojen kilometrien päähän omistaan. Omassa elämässäni murrosvaiheissa, en olisi selvinnyt ilman tukiverkkojani. En olisi selvinnyt ilman sitä lämpöä ja turvaa, jonka villainen tilkkutäkki antaa. Muistinko silloin kiittää? Uskon, että olisin voinut kiittää enemmän kaikesta... ehkä pidin itsestään selvyytenä, että meitä autetaan. Toivon, että tunne on vain minun omani, olen kiitollinen kaikesta avusta ja tuesta, jota olen saanut ja jota tulen ihan varmasti saamaan. Toivon myös, että minusta on tueksi yhdelle, jos toisellekin... 

Ajattelepa kantoa, ensin on yksi pienen pieni rengas ja sen ympärille on muodostunut useita kymmeniä, jopa satoja renkaita - kaikki yhden kuoren sisällä, sovussa!

Niin kuin tässä tänään kuvaamassani kannossa: värit ovat erilaisia, muodot vaihtelevia, mutta yhdessä ja samassa puussa ne kuitenkin ovat.

Missä sinun juuresi ovat? Ulottuvatko ne tukevasti syvälle hyvään maahan vai onko sinulla pelkona, että jonain päivänä kaadut juuriesi ollessa pitkin maanpintaa? Kun perusta on juurtunut syvälle, kestää puu myrskyt ja tuulet, se taipuu, mutta ei katkea tai kaadu.

Siihen ajatukseen haluan oman avioliittoni perustuvan. Olemme yhdessä juurtuneet jo niin syvälle, että kestämme myrskyt yhdessä. Avioliitossa on myös lapsiemme perusta, heidän juurensa. He ovat nähneet aikoja, joista on selvitty vain yhteen hitsauten. He ovat nähneet iloa ja surua, rehellisyyttä kaikissa tunteissa ja tilanteissa. 

Lapset ovat joustavia - kyllä. Heidän turva ja juuret ovat kuitenkin vanhempien suhteessa, pysyvyydessä. 
Joutsenet pariutuvat eliniäkseen, kunnes kuolema heidät erottaa. Niin mekin olemme mieheni kanssa tehneet pian 22 vuotta sitten, omasta halustamme luvanneet rakastaa myötä ja vastoinkäymisissä - juurtua toisiimme syvälle ja antaa turvallinen kasvupaikka omille lapsillemme.

Nautitaan yhdessä kevään kauneudesta, lämpöisestä vesisateesta, joka herättää luonnon taas vihreyteen! Annetaan läheisimpien läheisiemme tuntea ja tietää... meidät on neulottu yhteen, meillä on sama juuri - se kestää!