Synnytysjutut vs armeijajutut

Ensimmäinen yö kotona

Tänään on ollut merkillinen päivä, iloa tulvillaan ja haikeutta reunoillaan. Lapseni kasvavat kohisten omaa elämäänsä varten.

Esikoiseni täyttää tänään 20 vuotta. Olen usean päivän ajan miettinyt aikaa - kuinka se kuluu aivan liian nopeasti. Vastahan jännitin pienokaiseni synnytystä, kuinka pärjään hänen kanssa kotona ja miten kaikki muuttuu. Nimikin oli vielä hakusessa, emme osanneet päättää - en enää muista, minkä nimen hänelle olin sairaalan papereihin laittanut mahdollista hätäkastetta varten. 

Synnytyskertomukset saavat kultaiset reunukset vuosien aikana. En muista kipua, en muista tunnetta riittämättömyydestä, en muista pelkoa. Mieli on kiitosta tulvillaan ilosta, jonka Anna minulle toi. Rakkaudesta, jonka opin hänen kanssaan -ensimmäisenä. Siteestä, jota ei mikään maailmassa pysty katkaisemaan.

Neljä kertaa olen saman miehen ja Arto-lääkärin kanssa lähtenyt Päijät-Hämeen keskussairaalaan synnyttämään. Jokainen kerta on ollut kovin erilainen, mutta tunne uudesta lapsesta on ollut joka kerta yhtä juhlallinen: odotettua ja jo rakastettua on ollut hyvä synnyttää.

Synnytyksen kokeminen on niin kovin yksilöllistä, toinen ei halua kokea sitä enää koskaan ja minulle oli aivan selvää jo synnytyshuoneessa, että tänne tulen vielä uudelleen. Mieheni taisi lupailla tulevansa neljännen vauvan jälkeen vielä kerran synnytyslaitokselle,niin ei käynyt. Saimme tosin eläinvauvan ilahduttamaan koko perhettä pian kaksi vuotta sitten! Siinäkin oli oma synnytyksensä ja jännittämisensä, koiravauvassa.

Anna 1 vuotta

"Et ole enää täällä vieras, muukalainen, olet lapsi kuninkaan!"- lauloin ja silitin vatsaani. Olin oppinut tuntemaan pienen ihmisen, hänen rytminsä ja liikkeensä odotuksen aikana. Olin ihastunut ultraäänessä näkemääni kuvaan. Olin valmistautunut uusin neulein, vaattein, sängyin, vaunuin, tuttipulloin ja mitä kaikkea sitä pieni ihminen tietämättään tarvitseekaan. Olin valmis äidiksi nuoresta iästäni huolimatta! Olin valmis jokaisen lapseni kohdalla, en pelännyt haasteita, joita ison perheen ympärille kasaantuu. Olin ja olen tästä yhä varma, pärjään äitinä - monelle!

Näin on hyvä nyt!

Jokainen lapsi on erityisen rakas, jokainen on kasvattanut minua ja meitä omalla erityisellä tavallaan. Yhtään hetkeä heidän kanssaan en antaisi pois: kipua, kyyneleitä, huolta, surua, iloa, naurua ja onnistumisia. 

Lapset pitävät elämässä ja vauhdissa kiinni, haluaisi sitä tai ei! Heidän positiivinen ja pelkäämätön elämänasenne on kadehdittavaa. Heille kaikki on mahdollista: heillä ei ole aitoja ylitettävänä, on vain portteja avattavana!

Synnytys vs armeija. Naisten ja miesten koulu.

Onneksi tänään ja jo 20 vuotta sitten, miehet osallistuvat synnytykseen. Itselleni oli hyvin tärkeää Heikin vahva läsnäolo, hän otti osan kivusta itselleen kannettavaksi. Hän kannusti, kun en enää jaksanut. Lapset ovat yhteisiä, heidän syntymänsä myös. On upeaa, ettei sitä tarvitse kokea yksin, vieraiden ympäröimänä!

Tänään on nuorille naisille suotu mahdollisuus oppia ja kokea miehinen armeija. Itse en ole juurikaan kiinnostunut armeijahöpinöistä, vaikka meillä pian on ajankohtaista palvelukseen astuminen vanhimman pojan osalta. Kuuntelen kyllä sujuvasti ja muistan toki mieheni hauskoja juttuja sekä kommelluksia armeija-ajoilta. Itse en moiseen ryhtyisi, tosin taidan olla siihenkin jo liian vanha.

Voimme naisina halutessamme kokea kaiken mistä nuotioilla puhutaan: synnytyksen ja armeijan. 

Tasa-arvo on tuonut naisille mahdollisuuden miesten maailmaan, mutta mies ei täysivaltaisesti pysty koskaan kokemaan naisena olemisen iloa ja tuskaa. Onneksi, mies ei koskaan voi synnyttää, sillä luulen ihmiskunnan kuolevan sukupuuttoon, jos niin olisi! Ilman miestä ei kuitenkaan ole lapsia, perhettä ja yhteyttä lapsien kanssa. Miehille on varattuna ihan oma roolinsa suhteessa lapsiin, sellaista ei nainen voi korvata. Miehille on myös varattuna omanlainen rooli raskausaikaan ja synnytykseen, sitäkään ei voi korvata toisella. 

Tasa-arvo siis toteutuu, molemmilla on tarjottavana jotain sellaista, mitä toinen ei voi antaa. Ehkä niin on siellä armeijassakin, nainen tuo pehmeyttä ja herkkyyttä kovaan ilmastoon. Naisen ratkaisumallit voivat joskus olla paremmat kuin miehen, on siis hyvä, että on vaihtoehtoja...

Olen vuosien ja neljän vauvan jälkeen oppinut hyväksymään, ettei mieheltäni onnistunut vaipanvaihto yhtä sujuvasti kuin minulta tai että hän ei mielellään syöttänyt sotkevia ja opettelevia pienokaisia. Ymmärrän häntä hyvin! 

Kotiäitinä minulla oli ja on ollut paljon enemmän aikaa oppia ymmärtämään lapsien pienestäkin nitinästä heidän tarpeensa. Puhuvan ja toimeliaan lapsen kanssa on paljon helpompi olla, kuin pienen ja hiljaisen...

Koululaisten auttaminen taas on ollut minulle mieluista, koska rakastin koulua ja oppimista! Olen halunnut tartuttaa sen positiivisen asenneviruksen omiini. Aika näyttää olenko onnistunut?

Tänään hänellä on paljon enemmän touhuttavaa lasten kanssa: pyöräremontteja, "miehisiä" elokuvia (James Bond, Vares, jne.), kilpailumatkoja, kanootinhuoltoa... niitä poikien juttuja pojille. 

Tyttären ja isän suhde taas on kuin silkkinauhoin kudottu: isä on turva - muuri, miehenmalli. Suhde on herkkä ja se kasvaa vuosien varrella aina vain paremmaksi. Tytär tarvitsee isäänsä kasvaakseen tasapainoiseksi naiseksi, on vahva mielipiteeni. Muistelen lämmöllä omia keskustelujani isäni kanssa asioista, jotka olivat vain meidän välisiä. Tarvitsin nuorena naisena häntä ihan yhtä paljon kuin äitiäni, löytääkseni itseni. He molemmat olivat peili, josta pystyin peilaamaan tunteitani eri kantilta ja oppimaan itsestäni naisena. 

Voit vapaasti ajatella, että meidän roolijako ei ole tämän ajan ja hengen mukainen. Ei varmasti olekkaan! 

Meillä vain on ollut tällainen tapa toimia. Miehelleni ovat kuuluneet painit,kädenväännöt, voimainmittelöt ja minulle syli, lohtu ja huolenpito. Näin on ollut meillä hyvä, sitä ei ole muutettu, vaikka maailma ympärillämme on muuttunut.

Olen suunnattoman ylpeä jokaisesta nuorestä isästä, joka hoitaa lapsiaan jo pienestä pitäen ja niin toivon omienikin tekevän sitten joskus. Maailma on muuttunut niin paljon näiden 20 vuoden aikana, vaikka minusta Annan syntymä oli vasta eilen!

Lapset 2011

Haluan äitinä olla aina vain ihminen, jonka luo voi tulla iloineen ja suruineen. Syliini mahtuu monta ja halaan niin mielelläni ilot ja surut! Niitä hetkiä on mahtunut näihin vuosiin ja varmasti tulevinakin vuosina saan olla sylinä monenlaisessa tilanteessa.

"Joskus vain tarvitaan hali oikealta ihmiseltä, jotta kaikki huolet sulavat pois." Hyvin vapaa käännös, mutta niin totta! Koskaan ei voi halata liikaa rakkaimpiaan! 

Siinä he ovat: Anna, Antti, Konsta ja Kalle!

Parasta mitä olen ja olemme koskaan saaneet aikaan - yhdessä mieheni kanssa! He ovat meidän yhteinen synnytys- ja armeijajuttu, ylpeytemme. Jokainen omana itsenään ja yhdessä!

Ylä- ja alamäistä olemme selvinneet yhteen hitsautuen - perheenä, jonka tarina alkoi kauan sitten, vuonna 1988 keväällä.