Minä olen Sam

Elokuvassa seitsemänvuotiaan tasoinen Sam saa itselleen tyttären hoidettavakseen. Ensimmäiset seitsemän vuotta sujuu äärettömän hyvin, hän opettaa lapselleen rakkautta, hän lukee iltaisin iltasadun, hän on läsnä koko ajan lapsen elämässä. Hän on ainoa isä, joka leikkii puistossa lapsensa kanssa. Kunnes Sam erehtyy olemaan ystävällinen prostituoidulle ja hänet pidätetään. Alkaa pitkä oikeustaistelu isyyden, pienen perheen puolesta.

Eilinen elokuva herätti muistoja omasta nuoruudestani, kehitysvammaisesta ystävästäni. Ystäväni oli minua vanhempi, mutta kehitykseltään hän tutustuessamme oli minun tasoinen iältään.

Ihastuin aluksi hänen koiraansa, mäyrikseen. Olin toki tavannut hänet isäni työpaikalla. Isäni on tehnyt elämäntyönsä kehitysvammaisten nuorten ja aikuisten kanssa, erilaisuus ei tuntunut minusta ongelmalliselta. Olin isän mukana ollut monenlaisissa tilanteissa mukana, olin oppinut arvostamaan erilaisia ihmisiä. 

Ystäväni odotti minua usein bussipysäkillä koulusta tullessani. Hänen aina aurinkoinen olemuksensa ja ystävällinen puheensa pelasti usean päivän murheita. Opin häneltä kuuntelemisen taitoa, hän puhui hiljaa ja hitaasti.

Vierailimme toistemme luona ja vietimme aikaa yhdessä, nauttien toistemme seurasta. Ulkoilutimme koiraa, keinuimme ja olimme ystävykset - samanlaiset tytöt!

Vielä lasten syntymisen jälkeen tapasin häntä muutaman kerran ja sain iloita hänen valmistumisestaan taiteilijaksi. Hän oli suorittanut kuvataiteen ja musiikin tutkinnon. Hän odotti kovasti tulevaa konserttia, jossa kaikki valmistuneet esiintyivät!

Hänen vanhempansa kohtelivat häntä samalla tavalla kuin muita sisaruksia. Hän tosin asui melko pitkään kotona, itsenäinen elämä hänellä alkoi suurinpiirtein samaan aikaan kuin minulla. 

Huomasin eilen ajattelevani elokuvan jälkeen häntä pitkästä aikaa ja toki muitakin elämääni koskettaneita kehitysvammaisia ihmisiä. Mietin mitä hänen elämäänsä kuuluu tänään? Harmillista, että elämämme ovat eronneet, olemme niin kaukana toisistamme.

Erilaisuus olisi helpompi hyväksyä, jos lapset saisivat tutustua toisiinsa päiväkodeissa ja alakouluissa. Mahdollisuus oppia erilaisuutta pienenä lapsena ei ole ongelma elleivät vanhemmat tee siitä ongelmaa.

 

Ystävyys ja kohteliaisuus sekä erilaisuuden hyväksyminen, pienen ihmisen on helppo ne vielä oppia. Isommilla nuorisokulttuurin paineet aiheuttavat jo suuria ongelmia.

Meillä "terveillä" on paljon oppimista! Olen lapseni urheiluharrastuksen myötä tutustunut neljään upeaan urheilijaan: yhteen tyttöön ja kolmeen poikaan. Yksi heistä on edustanut Suomea ParaOlympialalisissa ja menestynyt siellä.

On ollut upeaa seurata ja kannustaa sekä nähdä onnistumisia. On ollut upeaa nähdä, kuinka  "terveet" urheililjat ovat ottaneet heidät omikseen! Kun nämä neljä ovat lähtöviivalla, taittaa koko ranta olla heitä kannustamassa sekä ihailemassa heidän melontaa, retkikanooteilla! 

Erilaisuus on rikkautta! Olemme yhteiskuntana vasta opettelemassa kuinka paljon kehitysvammaiset lapset, nuoret ja aikuiset voivat rikastuttaa arkipäiväämme. Heidän ottaminen mukaan kaikenlaiseen toimintaan samanvertaisina on vasta alussa, matka on vielä pitkä. Onneksi olemme kuitenkin jo aloittaneet! Toivon näkeväni kehitysvammaisia nuoria ja aikuisia enemmän työyhteisöissä tulevina vuosina, heillä on paljon annettavaa =)