Puhtaat - kirjavat lakanat

Heräsimme tänään terveinä ihanaan auringon lämpöön jo ennen seitsemää... siitä päivä sitten käynnistyikin vauhdilla.

Sairastelun takia olimme päättäneet pestä ja vaihtaa tänään kaikista sängyistä lakanat, mutta ihan ensin on aina huomioitava perheemme liikunnallisin - Hugo.

Aamulenkki rantamaisemassa joutsenien uiskentelua ihmetellen ja joidenkin kanssalenkkeilijöiden uhkailuja kuunnellen, virkisti meidän kolmen (mieheni, Hugon ja minun) mieltäni - kaikesta huolimatta.

Iloisia ja ystävällisiä koiria sekä heidän omistajiaan saimme taas tavata useamman. Jäin kovasti miettimään kohtaamaamme kiukkuista juoksijaa...

Miksi lähteä lenkille, jos pitää ärhennellä kaikille toisille matkan varrella? Uhkailla potkimisella ja poliisilla? Pohdimme toisten koirulien kanssa yhdessä, että ketähän poliisi olisi tullut pelastamaan: häntä vai meitä koirallisia. No, toivottavasti auringon lämpö sulatti hänen pahanmielen, ettei koko viikonloppu mene pilalle...

Meille lenkki antoi energiaa kaikenlaisiin kotitöihin... 

Valmiiksi jo hikisinä päätimme tehdä pihatöitä; kukkapenkkien puhdistaminen tammen kuivaneista lehdistä, kivikkojen puhdistaminen niistä samoista tammen lehdistä sekä haravointi. Havujen lannoitus ja talvikukkien pois korjaaminen, siinä riitti puuhaa pienestä pihasta huolimatta pariksi tunniksi. Mieheni ja tyttäreni vielä pesivät yhden auton ja pihaa siinä samalla.

Tämä on minulle kaikkein vaikeinta aikaa, pihalle olisi pian saatava väriä. Saan hillitä itseäni toden teolla, etten istuttaisi ruukkuihin kaikkea ihanaa.
Pakkaset voivat vielä yllättää, minun harmikseni. Onneksi narsissit voi nostaa jo ulos ilahduttamaan itseä ja naapureita. Keltaisista kelloista saa niin paljon hyvää mieltä!

Parasta keväässä on lakanoiden kuivattaminen ulkona. Ihana tuoksu ja kuivumisen nopeus jaksaa yllättää joka vuosi. Luulisi jo, että tiedän tuoksun vanhastaan, mutta silti...

Mikä onkaan ihanampaa, kuin illalla kääriytyä puhtaisiin, raikkaisiin - oman mieheni petaamiin lakanoihin.

Onneksi olen näin vanhemmiten oppinut delegoimaan...
enää ei minun ole pakko tehdä kaikkea itse, vaan voin iloiten katsoa mieheni ensin imuroimaa, sitten petaamaa sänkyä. En olisi itse tehnyt paremmin! 

Onkohan se pitkän avioliiton yksi salaisuus?

Oppia jossain vaiheessa antamaan itselleen periksi: en ole eikä minusta tule ihmenaista! En pysty enkä jaksa kaikkea, vaan tarvitsen rinnalleni miehen, joka auttaa minua kaikissa arjen askareissa. Miten ihanaa onkaan olla nainen?
Miten ihanaa olla nainen, jota autetaan pyytämättä? Miten ihanaa on tehdä yhdessä - jakaen työt voimien mukaan?

En voi olla kehumatta taas tänään tytärtäni.. Eihän hänen tarvitsisi enää osallistua näihin meidän kotitouhuihimme. Hän voisi valvoa pitkin öitä, nukkua pitkälle iltapäivään ja lähteä omille teilleen herätessään, niin hän voisi tehdä.

Hän ei niin tee. Aamulenkkimme jälkeen meitä vastassa oli kumpparein varustautunut nuori nainen valmiina auton pesuun ja pihatöihin. Lounaaksi saimme hänen tekemiään uuniperunoita feta- tai kalatäytteellä, lisäksi ihanan raikasta salaattia ja tuoretta patonkia. 



Ihanan kevyttä ja maistuvaa ruokaa kauniisti katetusta pöydästä! Kyllä meitä hemmoteltiin tänään!

Ihan vielä ei ole näiden aika, mutta pian on!

Mieleni ja sydämeni täyttyy kiitoksesta! 

Mitä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän? 

Eikö ole ihana huomata, että arjen pienistä asioista syntyy käsittämättömän suuri onni, jos vain niin haluat. Kodin puhtaus, hyvä ruoka, toisen huomioiminen arkisissa asioissa, iso pino puhtaita silitettyjä vaatteita, yhdessäolo kaiken touhuamisen jälkeen... 

Voisiko ihminen pyytää enempää? Ehkä pieni puhelu Italiasta pojaltani tekisi päivästäni vielä täydellisemmän.

Ihanan rentouttavaa keväistä viikonloppua!