Oma koti - kullan kallis

mimmula kesällä

Viikonloppuna vietimme ihania hetkiä vanhempieni, veljeni ja mieheni äidin luona.

Vierailukierros taisi ottaa kaikista kovimmin koiramme Hugon kunnolle. Hänen uusi leikkikaverinsa Freya, oli niin virkistävä tuttavuus, päivä hurahti molemmilla ilman kunnon päiväunia.

Koirat "taluttivat" toisiaan ulkona ollen samassa hihnassa sekä leikkivat vanhempieni ja veljeni luona villisti. Heistä taisi tulla erottamattomat kaverukset. Jännitimme hiukan etukäteen koirien tapaamista, sillä Freya on ollut suomalainen vasta kahden viikon ajan. Koirien kieli on niin ihanan kansainvälinen, että tuttavuutta oli helppo hieroa.

Päästessämme takaisin kotiin eilen illalla, ei Hugo jaksanut leikkiä omilla leluillaan juuri laisinkaan, oma peti veti puoleensa ja unet jatkuvat vielä tätä blogia kirjoittaessani.

Täytyy kyllä myöntää, että minä ja mieheni otimme pienet silmälliset kotiin saavuttuamme, minä taisin nukkua ihan pari tuntia väsymystä pois.

Reissussa siis rähjääntyy niin eläimet kuin ihmisetkin!

Harmillista tässä kaikessa on se, että taas on liian pitkä aika siihen, kun näemme uudelleen! 130 kilometrin välimatka ja liian kiireinen tahti elämässä -vierailujen viholliset!

Taidan aloittaa puhumisen elämäntapojen hidastamisen puolesta. Voisikohan perustaa puolueen, joka hidastaisi tätä arkea? Saisikohan sellaiselle kunnollista kannatusta?

Lapset kasvaa hurahtavat muutamassa viikossa monta milliä ja oppivat uusia asioita. Harmittaa kovasti, kun ei ole niitä näkemässä. Ei enää niin pienten veljeni lasten elämässä sain elää usean vuoden ajan läheltä seuraten ja nyt tuntuu kurjalta tämä matka... Kummilapseni suloisuutta voisin ihailla paljon useammin, kuin se nyt on mahdollista. Pian hän on murrosikäinen oman tien kulkija ja omat kaverit ovat paljon tärkeämpiä kuin täti, joka kyselee vain tyhmiä! 

Katselin omia poikiani vieraassa ympäristössä ja kyllä he tuntuivat niin "isoilta". Pienemmästä huolehtiminen tuntui heistä niin luontevalta, taitaa johtua tästä meidän nykypäivän suurperheestä. Olemme aina eläneet ajatuksella: "kaveria ei jätetä, meillä tosin se on aina tarkoittanut pienempiä ja heikoimpia ei jätetä." Omat pieneni vain ovat jo melko isoja "pieniä". 

Itsenäisyys, jonka ajokortti tuo, tuntuu äidin sydämen pohjassa saakka. Nyt viikonloppuna vanhin lapsoseni vietti aikaa vanhojen ystäviensä kanssa, kävi ostoksilla ja kahvilla - ihan ilman minua. Unohtamatta yhtä lasta Italiassa! 

Onneksi vielä neuvojani kaivataan ainakin sairauden kohdatesssa, molemmille olen saanut antaa äidillisiä neuvoja ja rakkautta flunssan ja nuhan parantamiseen viikonlopun aikana. Toivottavasti kaukoparannut auttaa toisen kohdalla!

Tuntui niin hyvältä, kun oma mieheni sanoi kotiin tullessamme, että kyllä meillä on niin kotoisaa. Olen kuulemma onnistunut tekemään kodistamme viihtyisän ja kodikkaan, meille sopivan ja meidän näköisen. Harvoin kuulen tällaista kiitosta mieheni suusta, kiitos hänelle tällä kertaa! Parhaani olen yrittänyt ja yritän!

Palataanpa vielä siihen hidastamiseen...

Viimeaikojen ajatukseni eri sukupolvien vaikutuksesta varsinkin nuoren ihmisen elämään, on varsin vanhaa kaipaava. Kuinka turvallista olikaan ennen, kun asuimme paljon lähempänä toisiamme, jopa samassa pihapiirissä?

Katselin eilen illalla elokuvaa 1920-luvun Amerikasta, jossa pieni poika katosi omasta kodista äidin ollessa työssä. Lasten tarvitsema turvallisuus on pikku hiljaa, huomaamatta, kadonnut kaiken kiireen keskelle. Jo alakouluikäisen on selvittävä itsekseen pitkästä päivästä vanhempien tehdessä valtavan pitkiä työpäiviä. Miten se vaikuttaa lapseen? 

Olen aikaisemmin kirjoittanut jo omasta mahdollisuudestani lapsieni kanssa.
Muutaman vuoden 24/7- työnteko vaikutti hälyyttävästi meidän pienimmän elämään... Sain surra ja pohtia vaihtoehtoja, miten hän selviää...

Elämällä on kummallinen tapa hoitaa asioita puolestamme. Minun sairastuminen ja kotiin jääminen, on ollut toisen onni. "Pikku" poikien ei ole tarvinnut tulla tyhjään kotiin, läksyt on tehty yhdessä ja koskaan ei tarvitse olla yksin... 

Elämä kantaa ja uskon siihen, että meitä johtaa pajon viisaampi voima, jos vain annamme aikaa kuuntelulle... Tai sitten pitää tapahtua jotain sellaista, että on pakko hidastaa.

Kuuntelen aamutelevision uutisia hallituksen kehysriihestä ja mietin, ajattelevatkohan he rakenteellisia uudistuksia tehdessään pienimpiä ja heikoimpia? Lapsien ja vanhuksien puolesta ei taida olla kovin montaa puolesta puhujaa tai äitien sekä isien, jotka haluaisivat olla enemmän lastensa kanssa mukauttaen työtään perheen ehtojen mukaan. Kuinka paljon paremmin me kaikki voisimme, jos miettisimme ihan näitä perusasioita?
Lapsia, vanhuksia, perheitä - ihmistä, joka uupuu tähän nykyiseen aikaan.

Äkkiä voisi ajatella, että hiukan perustaa muuttaen, voisi ihminen voida paremmin.

Laurinlahti

Ihana auringonpaiste hellii meitä ainakin tämän päivän ajan!

Tänään meilkeinpä kannattaa pitää huolta lähimmäisestä - yllättää iloisesti, nauttia yhdessä valosta ja yhdessäolosta!

Pienistä muistoista kertyy helminauha, jota kannamme mukanamme koko elämän. 





ps. Olen saanut ihania kommentteja kirjoituksiini yksityisesti, toivottavasti saan niitä yhä lisää. 
Kiitos sinulle - lukijani!