Ei pilvenhattaraakaan näy!
Luin tänään nuoren äidin ja vaimon blogia äitiydestä ja tulevaisuuden odotuksista...
Muistan, kuinka pian 20-vuotta sitten itse työntelin esikoiseni vaunuja pää täynnä ajatuksia sitää mitä, miten ja millaiseksi vanhemmaksi haluan tulla.
Tein valmiita kaavoja tulevaisuudesta, uudesta kodista ja viidestä lapsesta.
Tulevaisuus oli kiedottu pumpuliseen utuun, jossa kaikki ovat terveistä, viisaita ja kauniita. Viisautta ja kauneutta nuoret ihmiset ovat pullollaan, meillä vanhemmilla alkaa jo paikat väsyä - väistämätöntä elämässä, en vai silloin joskus ajatellut niin koskaan käyvän!
Neljän kauniin ja rohkean lapsen sekä onnellisena että ylpeänä äitinä, minun on pakko tunnustaa, että lapset ovat enemmän kasvattaneet minua kuin minä heitä. Viisas isoäitini kyllä varoitteli aikoinaan näin käyvän, en vain nuorena jaksanut uskoa häntä. Unelmat ja tavoitteet ovat muuttuneet lasten kasvaessa ja elämän muuttaessa minua ja miestäni. "Siperia" on opettanut, jos ei muuta niin ainakin kuuntelemaan lasta!
Tärkein ehkä oppimani läksy näinä parina vuosikymmenenä on ollut rajat.
Rajat tosin muuttuvat jatkuvasti ja niiden on täytynyt joustaa lasten mukana.
Jokainen heistä on kokeillut vuorollaan rajoja, onneksi perusta on pysynyt.
Mieheni ja minun avioliitto on vahvistunut vuosien ja vaikeuksien kautta. Olemme hioneet toisistamme jyrkimmät kulmat ja samalla asettaneet turvalliset, pyöreähköt ja joustavat rajat jälkikasvullemme. Turvallisuus ja rajat ovat olleet meidän välinen suhde ja sitoutuminen toisiimme.
En välttämättä nuorena vaimona ja äitinä ajatellut tulevaisuudessa tarvitsevani enemmän santapaperia kulmien ja säröjen hiomiseen suhteessa aviomieheeni. Ajattelin millaisia haluan lapsieni olevan ja miten pääsen tavoitteeseeni.
Jokainen neljästä on kasvattanut minua omalla tavallaan: yhden kanssa olen oppinut kärsivällisyyttä, toisen kanssa olen oppinut nauramaan itselleni, kolmas on opettanut suunnitelmallisuutta ja neljännen kohdalla olen ehkäpä oppinut antamaan periksi enemmän kuin toisten kanssa. Jokainen lapsistani on hionut ja muokannut minusta erilaisen ihmisen kuin mitä olin 20 vuotta sitten.
Viidentenä "lapsena" perheeseemme tullut mäyräkoirauros on opettanut eniten katsomaan sormien läpi. Neljän lapsen kanssa pyrin lähes täydellisyyteen, mutta koiran tulon jälkeen vaatimustaso on pikkuhiljaa pudonnut alaspäin. Enpä olisi kymmenen vuotta sitten uskonut näkeväni lattialla tassunjälkiä tai luunpaloja ja leluja hermostumatta. Nyt en kertakaikkiaan enää viitsi järjestää luita ja leluja minun mielestäni paikoilleen, Hugo laittaa omat tavarat kuitenkin omaan järjestykseen.
Silti toivon yhä jossain aivojen perimmäisessä lohkossa siistiä, pölytöntä ja kaunista kotia... Omasta mielestäni kauneutta löytyy, mutta siisteys ja pölyttömyys on ainakin tällä hetkellä haave.
 |
| Luonnon taidetta |
Helpommalla saattaa päästä, kun itse noukkii ja korjaa pois. Olen kuitenkin opettanut siisteyttä ja huolellisuutta jokaiselle. Lelut meillä on korjattu pois pienestä pitäen ja vaatteet laitettu paikoilleen, murrosiässä taidot vain jostain syystä unohtuvat kaiken kiireen keskellä.
Niin se vain on, lapset opettavat ja muokkaavat meitä meiltä kysymättä!
Kommentit
Lähetä kommentti